Tunsin itseni hellämieliseksi, enkä voinut mitään vastata. Aivan pakostakin muistui mieleeni viimeinen yhdessäoloni Asplundin kanssa, päivänä jälkeen osakeyhtiön kokouksen. Hän oli silloinkin samalla lailla sovinnollinen, melkein kuin tunnonvaivoissa oleva.
Minä olin mennyt hänen luoksensa ja loukatun uhkamielisesti ilmoittanut en enää päivääkään olevani toimessani. Hän koetteli minua tyynnyttää, ja selitti uuden kokouksen pitämisen olevan välttämättömän. Mutta minä olin päätöksessäni horjumaton ja toimin kuin unissani. Tarjosin kaikki osakkeeni heille samallaisilla maksuehdoilla kuin Helanderin osakkeet olimme ostaneet. Hän kieltääntyi ja sanoi ettei tarkoituksensa ole ollut tällä tavalla työtäni liikkeessä palkita. Minä uhkasin, jos he eivät tarjoukseeni suostu, myödä ne vaikka Koskiselle. Ja perääntymätön kun tällä kertaa olin, annoinkin ne Helanderin jälkeen kaupunkiin tulleelle asianajajalle myötäväksi, jolta Nurhoset ne esittämilläni ehdoilla sitten ostivat. Itse en tämän päivän jälkeen ottanut osaa liikkeen hoitoon. Kaupungissa viivyin vaan pari viikkoa asiaini järjestelyä varten, pysytellen erilläni kaikista tuttavistani. Ja minä lähdinkin kuin pakoon pujahtava pahantekijä, ensin kuitenkin pistäännyttyäni Löfbergilässä ja Raivassa hyvästillä, mutta heillekään lähtöpäivääni sanomatta. Se olikin viimeinen kerta kuin täti Löfbergiä tapasin.
Täti ei silloin ollenkaan ollut entinen leikillinen talon emäntä, vaan valittava ja nuhteleva.
— Täällä väsytään kaikkeen kohottavampaan ja takerrutaan pikkuasioihin ja tehdään niistä suuria, vieläpä ihmisten elinkysymyksiä, sanoi hän. Mokomistakin. Niinkuin ei nyt täällä olisi alaa vaikka kenelle. Mutta pikkukaupunki on pikkukaupunki itsekkäine luonteineen, ja se turmelee kaikki, jotka sen helmaan antautuvat.
Hyvästellessä sanoi hän:
— Pysykää te luonteeltanne nuorena, niin kaikki muu käy hyvin. Minä ainakaan en aijo vanheta, väsyä enkä kyllästyä.
Ja aivan sama tunne, jonka usein olin tässä talossa saanut, valtasi minut nytkin. Tunsin itsessäni syyllisyyttä asiain menoon. Mutta minä kiirehdin lähtöäni.
Raivassa sen sijaan oli käyntini vain hätäinen pistäytyminen. Pelkäsin joutuvani avomieliseksi, ja jätin hyvästini hämmästyneinä lähtöpäivääni kysyvälle talonväelle. En sanonut sitä tietäväni, sillä tahdoin luopua entisyydestäni kuin ei sitä olisi ollutkaan.
Mutta jo seuraavana päivänä minä lähdin. Ja kun kaupunki lakkasi näkymästä, purskahdin äänekkääseen itkuun kuin pikku lapsi. Itkin kauvan, kyynelten aivan virtanaan vuotaessa.
* * * * *