Mi henki miehess' ilmoittaiksekin,
En tiedä, mut hän mietteet mieleni,
Joit' itse tuskin tunsin, ilmi toi.
Se kumma on, ett' aivan sillä hetkell',
Joll' ajatus se syntyi mieleheni,
Miss' saavuttaisin miehen sellaisen,
Jok' aikeet kaikki kapinoitsijain
Vois' ilmoittaa jo niiden syntyessä,
Tää ilmestyi, kuin henki armias,
Mun neuvotonna nähden, olisi
Sen askeleita tänne johtanut.
(Doegille).
Jos halu sull' on harraas palvella,
Voit Gibeahan tulla, siellä saat
Työn määrätyn ja työstä palkinnon,
Jos palvelukses' uskollinen on.
Doeg.
Ain' onni kuningasta seuratkoon!
(Yksinään, Saulin lähdettyä palanneen Abnerin kanssa).
Lieneekö vihdoin hetki toivottu
Se tullut mulle, jota vartoessa
Kurjuudet kaikki tähän asti kärsin
Ja toimetonta mietin elämää.
Jo koston tie lie mulle auennut,
Kun portin siihen, luulen, löysin nyt
Mä epä-luuloss' Saulin loukatun.
Nyt toivon teille, papit pöyhkeät
Ja tekopyhät, kostaa saavani
Sukuni surman ja sen halvennuksen,
Jot' aina luonanne ma kohtasin.
Nyt etehenne katsokaatte, kurjat
Te teurastajat kaiken heimoni,
Te, jotka kotimaani ihanan,
Kuin jumaloiden iki-yrttitarha,
Niin autioksi teitte asujista,
Kuin erämaan — eteenne katsokaatte!
Kun kuuliaisuuden nyt pukimen
Saul yltään riisui herran' ollakseen
Ja luonnoltaan on kiivas, luulevainen,
Niin, päässynnä nyt ystävyytehensä,
Ma tarinoilla pappein vehkeistä
Ja hankkehista häntä yllytän
Ja koston raivoon heitä kohtaan saatan.
Näin koston nuolet myrkytetyt ammun
Salassa teihin mutta sattuvasti. —
Oi onnen aika oli mullakin,
Se ihanassa oli isänmaassa,
Se kaivattu ja kauan kadotettu!
Aik' armas, jolloin rinnass' oli rauha
Ja sydämessä asui sovinto.
Mut aika se ei kauan kestänyt,
Kun myrsky-ilma nousi tältä maalta,
Jonk' omaksensa oli valloittanut
Egyptin vanha orja-suku tää.
Sen raju-ilman raivotessa multa
Iäksi hukkui onnen maailma.
Ne Israelin laumat olivat,
Jotk', uskonnostaan riivattuina raivoon,
Sanoista pappiensa innostuin
Jotk' opettivat, että murhatyöt
Ja tappo pakanoissa olisi
Vaan palvelusta julman jumalansa —
He olivat ne, jotka arvaamatta
Sukuni päälle syöksyivät kuin karhut
Ja hukuttivat heimoni. Mä yksin
Jäin elohon ja vietiin vangiksi —
Se sallimus oli ehkä jumaloiden.
Ja silloin piennä poikasna viel' ollen
Ma Samuelin vietiin huoneesen,
Ja päästimeksi pääni täytyi siellä
Mun itsen' antaa ympärleikata
Ja kirotuiden uskontokin ottaa.
Näin teeskeltyllä nöyryydellä vihdoin
Sain kansalaisen oikeudetkin.
Mut isieni jumaloissa vannoin,
Ett' ainoastaan kostoks' eläisin.
Se lupaus nyt mun on täyttäminen
Ja kaikki kunto siihen täyttäminen;
Ja ankara nyt alkaa mulle työ,
Vaan kätkeköön sen kavaluuden yö.
(Menee).
Toinen Näytös.
Ensimäinen kohtaus.
Saulin huoneessa Gibeassa.
(Saul, Jonathan, David, jonka kanteleesta esiripun noustessa viimeiset sävelet kaikuvat, Merab, Mikal, sittemmin kammaripalvelija ja eräs sanansaattaja).