Tänlainen oli näkö uneni:
Minusta näytti niinkuin olisin
Ma virran reunall' ollut ihanalla
Ja luonnon helmass' aivan huoletonna
Sen hempeyttä täysin henkäyksin,
Kuin lasna ennen, saanut huokua.
Se aamun aika oli autuas,
Joll' aurinkoinen valkeutens' antaa
Itäisen taivaan akkunoista juosta
Herättämään taas kirkkaudellaan
Yön varjon alle nukkunutta maata,
Ja jolloin valovirran tunteissansa
Ilosta itse ilma värisee
Ja luonnon lapset lukemattomat
Heräävät elämänsä nautintoon.
Täst' yhteisestä luonnon riemusta
Mä sydämeni tunsin täytetyksi
Ja hekkumasta melkein hermotonna
Nurmella istuin kaste-pirskuisella,
Jost' aurinkoisen valkeutta vastaan
Tuhansin kiilsi kastehelmiä,
Niin kirkkaita kuin päärlyt kallihimmat.
Näin luonnon viettäessä riemujuhlaa
Äkisti kuulin siiven suhinan.
Kun syytä siihen sitte tarkastin,
Niin hongistosta läsnä olevasta
Näin nuoren kotkan lentons' alkaneen
Keveillä siivin kohden korkeutta
Ja noussunna jo yli setripuiden
Sen lentelevän siivin välkkyvin
Vapaana päivän valkeudessa.
Minusta tuntui niinkuin olisi
Se siivillänsä liehuvilla mulle
Suloista vilvoitusta löyhytellyt,
Kun helteisemmäks' alkoi päivä käydä.
No, David, kuule! sillä kuulemaan
Ma sua pyysin, enkä katsomaan.
Sa tarkastellen mua silmäilet,
Ikäänkuin köyhä kertomukseni
Olisi kasvoissani nähtävänä.
Kuink' uskallankaan unta lapsekasta
Mä sellaiselle tarkastelijalle
Kauemmin kertoa.
David.
Oi armas neito!
Jos tietää voisit, kuinka sielulleni
Suloista on sun sanojasi kuulla,
Sä säälivämmin mua kohteleisit.
Kuin ilma raitis ja sen henkiminen
Ruumiille on, niin sieluanikin
On virkistävä kaiku äänesi.
No, kuvittele itsellesi maa
Niin ihana kuin unissasi näit,
Ja ole sitte kulkevanasi
Sen kauneuden keskell' umpi-silmin,
Miss' sulo tuoksu kukkain hajuaa
Ja riemulaulun kuulet lintujen,
Kuin juoksevankin virran lorinan,
Ja tunnet tuulen vienon henkäyksen;
Vaan et saa nähdä kukkain kauneutta,
Et koreata linnun liehumista,
Ja virran juoksu kukka-penkereitse,
Jos aalto kiiltää kullast' aurinkoisen
Kuvaistain kirkkautta taivahan,
Sun silmistäsi kätkettynä on,
Kuin valkeuden kirkas merikin,
Joss' aaltoisina tuuli ajelee.
Jos löytyis joku, joka kieltää vois
Sun näkemästä tätä kaikkea,
Ja sokkosilla voisi käskeä
Sun kulkemahan kauneuden maassa,
Kuink' armottomaks' eikö näyttäis hän?
Ja tosiaankin, neito ihana,
Kun kertomustas kuulen korvilla
Ihastuneilla, näyttää silmissäin
Minusta, niinkuin sana jokainen,
Mi huuliltasi lähtee metisiltä,
Koht' enkeliksi muuttuis ihanaksi,
Jok' olentosi liehuu ympärillä
Ja paratisin arvoiseksi paikan
Sen muuttaa, missä, impi armahin,
On olosi.
Mikal.
Ah, mikä miellyttäjä
On Davidistakin jo syntynyt!
Ei, mairittelu jätä niille työksi,
Jotk' eivät taida hengen köyhyydestä
Parempaa saattaa korvin kuullaksemme
Kuin mikä, heidän ymmärtääksensä,
Voi turhuuttamme kyllin kutkuttaa.
Ja sellaisia sankareita kyllin
On ruhtinasten kaikkein kartanoissa.
Vaan kertoella untani kentiesi
Saan vielä, kerta aljettuani.
Kun kotkan lentoa ma ylevätä
Viel' ihaelin, silloin korvihini
Äkisti kuului paha parkaus,
Se kuului virran vastarannalta.
Ja silmäni kun sitte sinne käänsin,
Näin mustan parven petolintuja,
Jotk' asti tähän kätköss' olivat
Tiheessä rannan ruohistossa olleet,
Yht'äkkiä, porunsa päästettyä,
Pyrähtävän ja kohden kotkaa nuorta,
Kuin vainohenget, kiitää alkavan.
He nuoren kotkan kohta piirittivät
Ja uhkasivat hirmukuolemalla.
Kun murheisena sydämessäni
Ma surkuttelin kotkan kohtaloa
Ja vaikeroitsin voimain heikkoutta,
Ett' apua en saattaa voinut tälle
Jalolle korkeuteen kiitäjälle,
Niin muutoksen ma silloin kummallaisen
Äkisti tunsin itsessäin mi muutos
Vaan mahdollist' on unten maailmassa —
Ma ruumihini ilman keveänä
Kohoovan tunsin kohden pilviä
Tavalla aivan arvaamattomalla
Ja muodossa, jot' en nyt muistaa voi.
Mä rientävänän' olin suuntahan,
Miss' elämästä kotkan taisteltiin.
Vaan kulkuan' ei kauan kestänyt,
Kun eteheni nousi musta pilvi
Ja pimeytehensä peitti mun.
Nyt elo tuntui mulle tukalaksi
Ja tukahtua oli henkeni.
Täss' ahdistuksess' ollen kuului mulle
Suloinen laulu siltä ilmalta,
Miss' äsken kotkan taistelevan näin.
Se laulu soi sen virren sävelin,
Jot' useasti kanssa kanteleen
Sun kuninkaalle kuulin laulavan
Ja jonka muistan nimittänehes:
"Vanhurskaan voitto vihamiehistänsä".
Tää laulu saattoi mulle lohdutusta.
Kun murheistansa rauhoitettu rinta
Ilosta riehui, silloin heräsin.
No, mitä luulet, älyävä mies,
Unesta tästä?
David.
Ett' on viattoman
Se unta, huokeaa on huomata.
Menoilta maailman tään saastuttoman
Unissa kotkat voivat veijata.
Eloa laajemmalta kokeneet
Niit' ovat petolinnuiks' lukeneet.
Mikal.
Sa mua pilkkaat; taitamattomaksi
Ma sulle näytän, sit' en kuitenkaan
Ma kertomuksen palkaks' ansainnut,
Jos kohtakin se kuului lapsekkaalta.
(Merab tulee).