Merab.
Mi syy on sulla, Mikal, viipyellä
Tääll' aivan yksin nuorukaisen kanssa?
Ei tyttären suvusta kuninkaan
Näin arvoansa sovi alentaa,
Ei kelpaa David, tarkka nuorukainen,
Senlaisen lapsen leikkikumppaniksi.
Käy kanssani nyt kohta täältä sinne,
Miss' sopivamp' on kisa suotu sulle.
(Mikal seuraa Merabia luoden mennessään hellän silmäilyn Davidiin).
David (yksinään).
Mä tarkoitukses, Merab ylpeä,
Kyll' ymmärrän, vaikk' ylpeytes peität
Sanoilla pehmeillä. Se totta on,
Ett'ei voi Mikal tulla kumppaniksi
Näin mitättömän miehen milloinkaan.
Ja kuitenkin sen taisin unhottaa!
Kuink' uskalsinkin tomu alhainen
Niin rohkeasti maasta katsahtaa
Aurinkoon, jonka tie on taivahalla?
(Jonathan astuu huoneesen).
Jonathan
No, David, nuori ystäväiseni,
Miks' alakuloisena seisot täällä?
Syy suruhusi mulle selitä
Vapaasti. Voinko sille huojennusta
Tavalla josko jollakin vaan saattaa,
Sen mielelläni teen kuin ystävä.
David.
Ma Herraa kiitän, että saan sen tehdä
Niin ihmisrakkahalle ruhtinaalle.
Se sydämeni saatti suruiseksi,
Ett' estettynä sinne lähtemästä
Ma olen, kunne Herran sotajoukko
Isäinsä maata suojaamahan käy
Ilolla nyt. Ma liian nuorelta
Ja tottumattomalta näyttänen
Urosten seuraan kelvatakseni.
En kanteleeni kielten kanssa aina
Vaan leikitellyt ole, koetella
Jo kovempaakin olen nuorna saanut.
Ma tapauksen tahdon ilmoittaa,
Jok' ehkä voipi sitä todistaa;
En kerskatakseni ma kerro sitä.
Kun palvelijas kerran paimenena
Isänsä karjaa kaitsi laitumella,
Niin laumaan juoksi nuori jalopeura
Ja hampaillansa tarttui lampaasen,
Jonk' kanssa juoksi sitte metsähän.
Ma seuraten sen kohta saavutin
Ja lampahan sen suusta tempasin.
Kun raivonsa se mua kohden käänsi,
Niin partahan sen tarttuin kuoliaksi
Löin jalopeuran. Kerran karhullekin
Sen tempun tein, kun karjahan se syöksi.
Se Herra, joka voiman antoi mulle
Pedotkin väkevimmät voittamaan,
Myös vahvistaa mun sotatanterella,
Hän, jonka nim' on Herra Zebaoth.