Doeg!
Doeg (ei kuulevanaankaan, itsekseen).
Ma ukkosen jo kuulen morinan,
Vaan varron sikskuin ärjy-äänehen
Se pilvistänsä ehtii puhjeta.
Jonathan (Davidille).
Ett' useasti henki murehen
On ennenkin jo häntä vaivannut,
Sa muistanet, ja kuinka ahdistus
Äkisti muutti kasvons' synkeäksi,
Sa parhain tiedät, joka kanteleellas
Hält' useasti murheen lievitit.
Senlainen hetki ahdistuksen, luulen,
Taas onnetont' on häntä kohdannut.
Jos arvonsakin tunsi loukatuksi
Hän kohtelusta kansan, siitäkään
Ei syytä sulla kauhistuksehes',
Kun Saulin suosio on puolellas.
Sen näytti hän, kun lemmen sitehillä
Sun omistaa hän tahtoi pojakseen.
Mull' oli myöskin toivo hartahin
Siteillä langon sun sukuuni kiintää,
Kun sieluni jo olet heimolainen
Ja sydämeni veli rakkahin.
Vaan yhteys ei sulle kelvannut
Senkaltainen, kun sydämes on nöyrä,
Vaikk' urhotyösi sun on nostanut
Korkeempahan kuin arvoon ruhtinaan.
Nyt kotihini lähde, veli armas,
Pois luotas' sulje epäluulo karvas;
Taas rauhoitettua kun pidät mieltä,
Niin Saulin kartanoon me käymme sieltä.
(Menevät).
Doeg (katsellen heidän jälkeensä).
Nyt kaks on mulla vihamiestä.
Saul (kiivaasti).
Doeg!