David.
Ei halpa sukuni,
Eik' elämäni vähä-arvoinen
Suo kunniaan niin korkeaan mun nousta.
Ja kunnian sen liian kallihiksi,
Vävyksi tulla kuninkaan, ma katson
Mun köyhyyteni kanssa yhtymään.
Ma uskollisna palvelijana
Vaan ollakseni kuninkaalle pyydän.
Doeg.
Ei sukukuntas köyhyyteen Saul katso.
Ma salaisesti hänen lausuvan
Näin kuulin kerran uskottuinsa kesken:
"En kultaa pyydä Davidilta, kun hän
Voi kalliimmankin lahjan mulle tuoda.
Kun sankar' on hän Herran Zebaotin,
Niin kostaa voi hän vihamiehillemme,
Jotk' Israelin rauhaa häiritsevät
Rajoilla sen. Jos sadan vihamiehen
Hän kuolemasta saattaa mulle merkin,
Se kallihin on huomenlahja, minkä
Hän kuninkaalle sekä synnyinmaalle
Voi lahjoittaa".
Jonathan
Se, Doeg, valhe on.
Senlaist' ei vielä ole toivotusta
Saul kunkaan kuullen koskaan lausunut.
Se itseltäs on juonta perkeleistä,
Jonk' kautta kavalasti Davidin
Sa surman suuhun syöstä tahtoisit;
Kun hurskaampaa et miestä sallisi,
Kuin itse olet, täällä löytyvän.
Doeg.
Niin kauheaa en epäluuloa
Ma, ruhtinaani, sulta ansainnut.
Todistajaksi, että totta on
Puheeni, saatte itsen kuninkaan.
En täällä käskyläisnä kuninkaan
Sit' ilmoittanut; siinä David saa
Vapaata tahtoansa noudattaa.
David.
Tuost' ällös kiivastuko, Jonathan.
Kenties se toimi Herralt' itseltä
On lähetetty mulle tehtäväksi.
Ja jonkunlainen ääni sielussain
Mun työhön siihen käskee ryhtymään.
Käy kuninkaalle, Doeg, sanomaan,
Ett'en mä ennen katso kasvoihinsa,
Kuin täytetty on toivo kuninkaan,
Jos Herra suo, tai tahtoessa Herran
Mä manalahan lähden vierahaksi.