(David ja Mikal sylitysten; sittemmin kammaripalvelija ja Saulin vartijapäällikkö).
David.
Nyt, armas Mikal, sylissäsi tässä,
Miss' autuus suurin mull' on elämässä,
Ma kuolemaani tahdon odottaa.
Jos suotu täss' on mun se saavuttaa,
Niin kuolon' on, kuin kukkain liepehellä
On perhon kuolo; kun se kiidätellä
Vapaast' on saanut valkeudessa,
Ja sitte, päivän palavuudessa
Jo väsynyt, on päässyt ehtien
Taas suojaan kukkasien, lehtien,
Ja nauttia siell' ilman estettä
Suloista saanut kukkain nestettä.
Ei silloin paljon suinkaan huolisi,
Jos äkkiään hän siellä kuolisi.
Ei huomaisi hän kuoloon hukkuvansa,
Vaan hekkumasta luulis nukkuvansa.
Jos elonikin tässä raukeaisi,
Se ois kuin mulle autuus aukeaisi
Vaan toinen. Kuolo kun ei ole karvas
Nyt mulle, ällös itkekö sit' armas.
Mikal.
Et muistakaan mun kohtaloa, kulta,
Ett' autuuden ja onnen kaiken multa
Pois mennessäsi veisit tuonelaan,
Ja mulle tänne kolkkoon maailmaan
Vaan murhe jäisi seuraks' ainiaan.
Jos yhdess' onni meidän kuolla koisi,
En kuolemastas silloin vaikeroisi.
Kun haudan unta maanneet vieretyksin
Me olisimme, sitte käsityksin
Elohon uuteen läksisimme. Yksin
En autuutta mä missään saavuttaisi,
Jos kanssas sitä nauttia en saisi.
Vaan onnea kentiesi saamme täällä,
Tään myrsky-ilman tyynnyttyä, säällä
Viel' entistänsä tyynemmällä maistaa.
Viel' aurinko voi kirkas meille paistaa.
David.
Ei Saulin tapa turhaan herittää;
Ket' uhkaa hän, sen kuolo käsittää.
Miss' on hän miekan paljastanut kerta,
Siin' ain' on juossut surmatuitten verta.
Jos erinäist' en Herran suojelusta
Saa, en voi välttää Saulin uhkausta.
(Kammaripalvelija rientää huoneesen).
Palvelija.
Kun, ruhtinatar, käskystäsi teitä
Ma vartioitsin tänne kulkevia,
Niin vartijoita kuninkahan niillä
Päämiehineen näin tänne astuvan.
Muut loitommaksi jäivät seisomaan
Vaan päällikkönsä tänne lähenee.