(Menevät. Joab ja Abisai tulevat vuoren rinteelle).
Joab.
Tääll' on siis määrä matkan vaivaloisen
Nyt suotu meille noustess' aurinkoisen!
Kun valtans' aurinkoinen valloittaa
Ja maan ja taivaan taaskin iloittaa
Ja kurjimmatkin kutsuu ilohon,
Niin meille tien hän näyttää kuolohon.
Hän kukkasenkin päästää kuorestaan,
Vaan avaa meille portit tuonelaan.
Kun mato pääsee päivän kultahan,
On meillä matka mustaan multahan.
Ja riemua kun lintu muille pauhaa,
Se silloin soittaa meille kuolon rauhaa.
Kun kukkain tuoksun tuopi tuulonen,
Tuo haudan kylmää meille kuolonen.
Kun maahan lankee kaste vielä kerta,
On maa jo juonut viatonta verta.
Kun länteen taas on päivä nukkunut,
On sankar' uljas maasta hukkunut.
Nää kukkulat jo ennen huomis-yötä
Kaipaavat taivahalle murhatyötä.
Oi Abisai, ah sano, veikko armas!
Nyt eikö ole kuolo sulle karvas,
Kun kukoistaapi nuoruus sulla vielä
Ja riemun löytäisit viel' elon tiellä?
Abisai.
Ei suloiseltakaan se tunnu aivan,
Jos päättääkin se pakolaisen vaivan,
Vaan kauhistustakaan ei herätä;
Ei suku Zerujan voi pelätä,
Sen tiedät, Joab.
Joab.
Kyllä tiedän sen
Ja sydämesi tunnen urhoisen.
En lausunut mä sitä pelon vuoksi,
Vaan sentään murhe mieleheni juoksi,
Kun muistin, kuinka kohta Israel
On kadottanut suuren sankarin,
Tuon Isain pojan —
Abisai.
Miss' on Asahel?
Joab.