Hän laaksossa
Tuoll' oli, seisoi suuren tammen alla
Niin murheisna ja miellä haikealla.
En ääntä saanut siellä kuulla muuta,
Kuin surullisen vaan sen säveleen,
Min tuuli kieliltä vei kanteleen,
Kun, seisoissa sen maassa vasten puuta,
Puun oksa, jota tuuli tuuditteli,
Sen kieliäkin jolloin kosketteli.
Nähneeni luulin urhon katsannossa,
Kuin henkens' ei ois maassa kulkenut,
Vaan ollut oisi Herran kartanossa
Ja sieltä lohdutusta hakenut.
En muuta päässyt siellä tuntemaan,
Kun luoksenne mä läksin kulkemaan.
Joab.
Ken, Asahel, sun saatti kodistamme
Juur' onnettomimmalla hetkellä?
Sa onnen etsoon läksit seurahamme,
Kun olemme jo viime retkellä.
Ma surkuttelen eloasi nuorta,
Kuink' kunniaa viel' oisit voittanut,
Jos et nyt nähnyt oisi tätä vuorta
Ja täällä vaarojamme koittanut.
Ja sukumme viel' oisi kukoistaa
Sinussa voinut, sekä synnyin-maa
Ois sinust' urhon ehkä löytänyt,
Jos kuoloon tänne et ois lähtenyt.
Asahel.
Kun sinussa ja veli Abisaissa
On toivo mennyt suvun Zerujan,
Niin tuskin sille Israelin maissa
Vois' enää loistaa koitto kunnian.
Kun murtunut on sydän honkapuulta,
Ei seisoa se jaksa vasten tuulta.
Ja elo sukumme se juurrutettu
On onneen Davidin nyt kokonaan,
Kun Isain juuri maast' on kukistettu,
Ei kukoistusta Zerujallakaan
Voi silloin olla ja sä tiedät, veikko,
Ma ainoastaan oisin vesa heikko,
Jonk' Kiisin poika maasta hukuttaisi.
Sen kunnian sukumme saavuttaisi!
Paremp' on meille kuolla kerrassaan,
Kuin pelon alla olla ainiaan.
Abjatar.
Kah, haamua ma kaksi näen tuolla,
Ne kulkevat jo vuoren pohjais-puolla
Nyt tänne.
Joab.
Käynnistään jo tunnen ne,
Se itse David on ja veljemme.
(David lähenee Abisain kanssa, joka kantaa Saulin keihästä ja maljaa).