Abisai.
Saul on elävänä,
Jos Herran käsi hänt' ei ole lyönyt
Nyt siitä hetkestä, kun leirissään
Me kävimme.
Joab.
Nyt seikan ymmärrän.
Hän, David, keinoa on yhden-laista
Nyt koittanut kuin luona Engedin.
Heräämähän hän luulee saavansa
Sydäntä Saulin kauan paatunutta;
Vaan turha, luulen, on jo vaivansa
Ja pahoin, pelkään, häntä palkitaan.
Hän mielestäni Herraa kiusasi,
Kun säästi Saulia ja valtahan
Sen heitti henkemme. Mä ymmärrän,
Mintähden mun ei käydä kanssansa
Hän suonut, tietäin, että valtansa
Ei henkeä vois Saulin säilyttää,
Jos kourihini vaan hän joutuisi.
Mut matkanne se oli kummallainen.
Abisai.
Niin, tosin kumma oli matkamme.
Kun Saulin leirihin me saavuimme,
Niin kolkko hiljaisuus se vallitsi
Siell' yltä-ympäri, ja vartijat,
Ne raukat aseittensa nojahan
Kaikk' olivat sikeesti nukkuneet.
Ma olen kuullut sodan pauhinan
Ja jalopeurojenkin kiljunnan
Yö-sydämellä, eikä puoltakaan
Niill' ollut sitä hirveyden voimaa,
Kuin tällä kuolon hiljaisuudella.
Kun nukkuneelta kuului kuorsaus —
Ma suorastaan sen tahdon tunnustaa —
Kuin maanjäristys tuntui mulle se.
Me Saulin teltin kohta löysimme
Ja siellä loisti lamppu himmeä.
Saul makas' itse teltin keskellä,
Pään-puolisella Abner lepäsi
Ja jalkapuolla Doeg perkele.
Hän oli niinkuin käärme köyristynyt
Tuon lumottunsa Saulin jalkoihin.
Kun näin tuon konnan, veri suonissain
Se kuohui kohta vihan myrskystä.
Pään jaloill' oisin hältä polkenut
Niin raskailla kuin Libanonin vuori.
Abjatar.
En miekan mies ma ole milloinkaan
Viel' ollut, enkä vuodattanutkaan
Ma, paitsi uhri-alttareilla, verta;
Vaan Doegin jos löytäisin ma kerta,
Tuon Herran pappein julman teurastajan,
Jok' isänikin saatti kuolemahan,
Niin kohta verta vuodattaisin sen,
Vaikk' uhriksi ei kelpaa saastainen.
Joab.
Ja Saul?