Abisai.
Ja Saul, hän oli nukkunut,
Vaan rauhan unta ei hän näyttänyt
Makaavan, enkä vielä milloinkaan
Niin elävänä murhetta ma nähnyt,
Kuin silloin näin sen Saulin kasvoissa.
Ne nähdessäni haihtui vihani
Ja sydämeni häntä surkutteli.
Kätensä toisen oli puristanut
Hän rintahansa, josta huokaus
Niin raskas nousi; toinen kätensä
Ol' oiettuna, pivo puol-avoinna,
Kun virvoitust' ois sillä kerjännyt
Hän lohdutuksen lähtehestä, jonka
Hän unissaan lie nähnyt vuotavan,
Vaan pisaratakaan ei antavan
Sen itselleen. Ja kauan, luulen ma,
On enkel Edenin jo sulkenut
Miekallaan hältä virvoituksen virrat.
Joab.
No, mitä teki David siellä silloin?
Abisai.
Hän hetken seisoi Saulin vuotehella,
Ja nähdessään sen vaivan nousi kyynel
Jo silmähänsä, sitte tempasi
Hän Saulin keihään, jonka antoi mulle.
Ma kuolemaa sen tarkoittavan luulin
Ja kärjen käänsin kohden Saulia.
Vaan David tarttui keihään vartehen
Kiireesti silmin tulta iskevin,
Ja korvihini kuului kuiskaus:
"Ken Herran voideltuun käy murhaten,
On kirottu ja lapsi kuoleman."
Ja teltistä mun kohta töytäsi.
(Päivä on jo ruvennut koittamaan. David palajaa).
David.
Nyt Saulin joukko on jo herännyt,
Ma Abnerin jo näen liikkuvan.
Tuo keihäs, Abisai, ja malja nyt
Käteeni — elämän ja kuoleman
Välillä ratkaistaan. Hoi, Abner, hoi!
No, etkö ääntäni jo kuulla voi?
(Abner tulee).