Saul.
Voi kuinka toivoitkaan sä, sydän parka,
Ett' onnetonta sua lähenee
Se sielu, joka syntiä on arka
Ja syntisiä myöskin pakenee.
Nyt hyljättynä seison onneton
Ja kammottuna. David mennyt on.
Pois paennut on multa Jonathan.
Voi poikani, jos äänes' armahan
Nyt kuulla saisin! Kallis poikani!
Jos tietäisit sä sielun-vaivani,
Niin rientäisit —
(Jonathan, joka tähän asti on salassa tapauksia tarkastellut, rientää isänsä syliin).
Jonathan.
Oi isä onneton!
Nyt sylissäs on taaskin poikasi.
Viel' ällös vaivu epätoivohon;
Jo vaivas viihtyköön ja tuskasi.
Saul.
Ken hyvä henki lohduttajan toi
Mun luokseni ajalla sillä juuri,
Kun tuskiansa tuskin kantaa voi
Mun sieluni ja vaivan' oli suuri?
(Auringon juuri nyt noustessa kuuluu vuorilta seuraava laulu, jota
Davidin miehet ollen näkymättömissä veisaavat aamu- ja kiitosvirtenä).
Kun pimeydell' äsken peitettynä
Ma kuljin öisten vaarain keskellä
Ja Herralta jo luulin heitettynä
Mun kulkevani viime retkellä,
Kun tuskissansa sielu Herraa huusi,
Niin Herran armo nousi meille uusi
Taaskin tällä aamuhetkellä.
Jos kulkisinkin kuolon varjon maassa,
Mun kuolosta voit, Herra, kätkeä.
Se luottamus on luja vanhurskaassa,
Ett' ei hän kulje maassa retkeä,
Joll' armoisest' et katsois' suojeltuusi.
Ajassa, jolloin armos ei ois uusi,
Yhtäkään ei löydy hetkeä.