Mä pyydän kanssan', ilman henget, teitä,
Kun yhdess' yöllä saimme itkeä
Te kastetta, ma murhekyyneleitä
Nyt kiittään Herraa, joka kätkeä
Voi vaaroista kädellä laupeuden,
Ett' armon aamun antoi koittaa uuden.
Armahint', ah, aamuhetkeä!
(Viimeisten sävelten kaikuesía esirippu lankee).
Viides Näytös.
Ensimäinen kohtaus.
Lähellä Gilboan vuoria eräässä huoneessa, jossa on kaksi sivu-ovea vastakkain. Yön aikana.
(Saul, sittemmin Doeg).
Saul (tullen sivu-ovesta).
Oi, Jumalani! siis on alkanut
Vanhurskautes, jota halveksin,
Kauheesti kostaa mua synnistäin.
Kätesi alla vierin raskahan
Kuin mato maassa. Kurja kuitenkin
Ja mitätön on mullan kappale
Se, jota ihmiseksi mainitaan,
Kun omia hän tahtoo teitähän,
Sinusta luopuin, täällä kulkea.
Edestäsi hän kohta voimineen
Kuin tomu haihtuu henkäyksestäs.
Minusta kun sa, Herra, erkanit,
Siteisin kierryin kuolon, helvetin,
Ja vaiva, kauhistus mun saavutti.
En löydä sua nyt mä mistäkään,
En vastausta sulta kuulla saa,
En valkeuden kautt', en unien.
Profeetain suut taas itse sulkenut
I'äksi olen kysymyksillein.
Sua valkeudessa jos etsisin,
Niin sydämeni peittää pimeys
Vavistaen sen kaikki ytimet,
Unissa taas jos ääntäs ikävöin,
Mua näky, ääni kohtaa hirmuinen,
Kuin äsken, jolloin vaivuin unehen
Väsynehenä tunnon-vaivoistain;
Se uni vielä mua kauhistaa.
Ma tulevanan' olin Nobehen
Siell' etsimähän Herran neuvoa
Täss' Israelin suuress' ahdingossa.
Kun lähenin ma Herran alttaria,
Sen ympärillä pappein parven näin
Ja ylipäässä Ahimelekin.
Ja tahrattuna näin ne verehen,
Jok' alttarille juoksi, peitti sen.
Mun ehdittyä sinne, nostivat
Kätensä kaikki taivahasen päin
Ja murretulla äänin huusivat:
"Voi Israelin asujia, voi!
Ja kuningasta, kolmin kerroin voi!"
Ja alttarilla veri punainen
Äkisti syttyi tulen liekkihin
Ja syöksyi sieltä tulivirtana
Ylt-ympär' Israelin seutuja;
Vaan kotiani kohden semminkin
Se kuohuvana kulki koskena
Uhaten sille perikatoa.
Kun tuulen siivin sinne ennätin
Sit' auttaakseni häviöstänsä,
Niin autioksi aivan löysin sen,
Ja korvihini jylhän huminan
Sen raunioilta kuulin kuiskaavan:
"Mit' etsit täällä, surma sukusi?"
Vaan keskell' äänten vieno kuiskaus
Myös kuului mulle: "ällös hävityksen
Mua maassa etsikö" —- mä äänen tunsin:
Se ääni Mikalin ol' armahan.
Niin, hento henkensä jo mennyt lie
Pois kurjuudesta kurjan maailman.
Mä jätin hänen kuolon kitahan
Julmempi järjetöntä petoa,
Jok' asti kuolemahan pentujaan
Kuolosta koittaa päästää, torjua.
Hän päässyt on, se hyvä kuitenkin,
Isänsä armottoman vainon alta,
Ja kulkee siellä siivill' enkelin,
Miss' ilkeyden voim' ei vallitse.
Vaan muisto kuolostasi, enkeli,
Mua painaa niinkuin vuorten raskaus
Ja sieluhun tuo tuskat helvetin.
Ma kuolostasi kohta kostajan
Saan Davidista, jonka mainitaan
Nyt tänne käyvän vihamiesten kanssa.
Hän, David, johtamassa juuri nyt
Lie Filistean julmaa joukkoa.
Kun tänne puolesta hän Jumalan
Käy, ken voi olla häntä vastahan.
(Käy istumaan).
Tään tuskan alla ruumis raukkakin
Jo raukeaa. En yöhön useaan
Mä silmiäni ole unehen,
Jost' onnetonkin virvoitusta saa,
Kun muut ei löydy, saanut ummistaa.
(Nukahtaa levottomasti ja puhuu unissaan).
Ken kulkee tuolta, mua lähenee?
Haa, kiharasi tunnen hopeaiset —
Sa olet haamu Ahimelekin,
Sa haamu verinen. Ah, Ahimelek!
Jos oisin silloin kasvos arvoisat
Mä nähnyt, jolloin kuolos saavutit,
Et tahrattuna näin ois verehen.
Se oli Doeg, joka kavalin
Sai kielin suostumaan mun kuolemaas
Se oli Doeg, Doeg —