Tämän julistettuaan Venus karkaa Psyken kimppuun, riuhtaisee rikki hänen pukunsa, tukistaa ja ravistaa häntä päästä sekä rääkkää ankarasti. Sitten hän kerää kokoon vehnää, ohraa, hirssiä, unikukan siemeniä, herneitä, virnoja ja papuja, sekoittaa ne yhteen läjään ja lausuu Psykelle näin: "et sinä ruma piika millään muulla tavoin näy voivan voittaa rakastajaasi kuin uutteralla palveluksella. Eristä tuo sekalainen siemenmäärä ja jahka olet järjestänyt ja asettanut kunkin jyvän oikeaan paikkaansa, niin näytä ennen iltaa minulle valmis työsi".
Osoitettuaan Psykelle suunnattoman siemenläjän Venus lähti hääpitoihin. Mutta Psyke ei käykään käsiksi tuohon järjestymättömään ja selvittämättömään työhön, vaan tehtävän mahdottomuudesta hämmentyneenä tyrmistyy äänettömäksi. Silloinpa pikkuinen maalaismuurahainen, joka hyvin tunsi työn vaikeuden, sääli suuren jumalan aviokumppanin vaivaa ja sadatellen anopin julmuutta, juoksee sinne tänne, sekä kutsuu ja pyytää reippaasti kokoon koko naapuriston muurahaiset: "säälikää te maaemon ketterät kasvatit, säälikää ja auttakaa alttiisti ja nopeasti Amorin vaimoa, somaa tyttöä". Silloin syöksyy esiin laine kuusjalkaväkeä toisensa jälestä, ne eristävät suurimmalla tarkkuudella siemenittäin koko läjän, ja panevat eri paikkoihin joka lajin sekä poistuvat nopeasti näkyvistä.
Mutta alkuyöstä Venus palaa hääkemuista, viinistä hehkuvana, tuoksuen palsamia, ja koko ruumis hohtavissa ruusukiehkuroissa. Nähtyään kummassa työssä osoitettua ahkeruutta hän virkkaa: "ei ole tämä sinun eikä sinun kättes työtä, epättö, vaan sen, joka onnettomuudeksesi, vieläpä omakseen, on sinuun mieltynyt". Sitten hän viskasi Psykelle leipäpalasen kannikan ja meni levolle.
Sillävälin oleskeli Kupido kultaisen linnan sisähuoneessa, suljettuna yksikseen ankaraan vankeuteen, osaksi jottei vallattomalla hurjuudellaan pahentaisi haavaansa, osaksi ettei saisi tavata mielitiettyään. Siten toisistaan pidätettyinä ja saman katon alla erotettuina täytyi rakastavaisten viettää julma yö.
* * * * *
Mutta kun Koitar paraillaan taivaalle ajoi, Venus kutsui luokseen Psyken ja virkkoi näin: "näetkö tuon lehdon, joka jatkuu tuonne kauas pitkin ohikiitävän virran äyräitä ja jonka alimmat pensaat päilyvät läheiseen lähteeseen? Siellä kuljeskelee, kenenkään kaitsematta, laitumella lampaita, väriltään väikkyen kuni paistava päivä tai kimalteleva kulta. Sieltä minä käsken sinua heti tavalla millä tahansa hakemaan ja tuomaan tukon kallisarvoisten villojen nukasta".
Psyke läksi kernaasti, ei tosin suorittaakseen tehtäväänsä, vaan löytääkseen levon onnettomuuksilleen syöksymällä kalliolta jokeen. Mutta tuolta joeltapa neuvoo jumalallisessa innostuksessa armaan soiton vaalija, vihreä Kaisla, suloisen tuulenhenkäyksen vienolla huminalla näin: "sinä niin suurten vaivojen vainooma Psyke, ällös kurjalla kuolemallasi pyhiä vesiäni turmele äläkä lähesty hirvittäviä lampaita, niinkauvan kun ne auringon hehkusta lämpönsä lainattuaan tuimassa raivossa rehentelevät ja terävillä sarvillaan, kivenkovalla otsallaan, jopa joskus myrkyllisillä hampaillaan kuolevaisten tuhoksi riehuvat. Mutta siihen asti, kunnes puolipäivä on auringon helteen taltuttanut, ja virrasta tuleva henkäys on tyyneydellään karjan hurjuuden asettanut, voit piillä tuon korkean platanin alla, joka juo samaa jokivettä kuin minäkin. Ja kun kerran raivon liennyttyä lampaiden rohkeus laukee, olet varistamalla läheisen lehdon lehviä löytävä villakultaa, jota on tarttunut sinne tänne toisiinsa kietoutuneihin oksiin".
Siten vaatimaton, ihmisystävällinen Kaisla opetti poloiselle Psykelle, miten hän pelastuisi. Tämä kuunteli tarkasti ja pani visusti mieleensä neuvot. Ja ottamalla huomioon kaikki asianhaarat hän helposti sai varastetuksi helmallisen pehmyttä kehäkultaa ja toi sen Venukselle. Mutta eipä sittenkään tämä toinenkaan vaarallinen ansiotyö valtiattaren puolelta tuottanut hyväksymistä, vaan kulmakarvojaan rypistellen hän katkerasti hymyillen lausui: "tunnen vallan hyvin tämänkin työn todellisen tekijän. Mutta nytpä vasta minä tyyskästi tahdon tutkistella, oletko oikein urhoollinen ja ymmärtäväinen. Näetkö tuolla ylenkorkealla kalliolla törröttävän vuorenhuipun, josta sysimustan lähteen tummat laineet syöksyvät alas ja lähilaakson helmaan puristettuina Tuonen rämeitä kastelevat ja Kokytoksen kohisevia kuohuja ravitsevat? Sieltä juuri, tuon korkealla sijaitsevan lähteen syvimmästä suonesta, ammenna hyistä nestettä ja kanna tänne tuossa ruukkusessa".
Näin sanoen Venus jätti hänelle kristallista hiotun maljan, sitä ennen vielä ankarammin häntä uhattuaan.
Innokkaasti kulkuansa jouduttaen Psyke pyrkii vuoren ylimmälle kukkulalle, ainakin sieltä löytääkseen lopun kelvottomalle elämälleen. Vaan heti saavuttuaan ennenmainitun harjun läheisyyteen hän huomaa, kuinka kuolettavan vaikea ja mahdoton tehtävänsä on. Sillä hirveän suuri ja jyrkkä sekä lähestymättömän rosoinen ja liukas kallio purkailee keskeltä kuiluaan kauheita lähdevesiä, jotka syösten viettävän aukon lävistä heti valuvat alas kaltevaa pintaa ja suistuvat kaidan kanavan uurretun uoman piilossa lähimmän umpinotkon peittoon. Oikealta ja vasemmalta ryömii kallioluolista esiin, pitkät kaulat ojoina, hirveitä louhikäärmeitä, joitten katseet eivät konsanaan ummistu ja joitten silmäterät iät päivät valvovat. Jopa itse viuhuvat vedetkin varusteleivat. Sillä kohta ne huutavat: "lähde pois! katso mitäs teet! Varo mitä toimit! Pakene! Hukka sinut perii!" Siten tehtävän mahdottomuus kivetytti Psyken ja, vaikka ruumiillisesti oli läsnä, oli tajuntansa poissa, ja selvittämätön vaara masensi hänet vallan maahan; olihan häneltä viety viimeinenkin lohdutus: kyyneleet.