"Kohta sen jälkeen näyttäytyi 'Kolme ystävää' rannikolla. Minä autoin maallenousussa ja sain palkkioksi, mitä jokainen kuubalainen korkeimmaksi arvostaa — aseita taistelemiseen. Maceon kanssa kuljin Pinar del Rion läpi. Hänen ja Quintin Banderan johdolla tappelin puolessa sataa kahakassa, sillä se, mitä espanjalainen kenraali kutsuu taisteluksi, on tavallisesti etuvartijaottelu, tai vielä useimmin muutamien avuttomien talonpoikien, joitten hän väittää antavan meille tietoja, teurastamista ulkona kentällä. Niin että aina… mikäs päivä meillä tänään on?" kysyy kuubalainen äkkiä. "Minä olen ihan joutunut ajanlaskusta pois."

"Huhtikuun 25 päivä", vastaa Vanstone.

"Ah! Sitten on siitä kulunut jo enemmän kuin kaksi viikkoa. Pinar del Rioon tuli matkue, tuoden aseita, ampumavaroja ja dynamiittia. Quintin Banderan johdolla lähetettiin minut — joka silloin olin adjutanttina Maceon esikunnassa — auttamaan maallenousua ja ottamaan vastaan lastia, sillä meillä oli tavallisesti tarkat tiedot sekä ajasta että paikasta, milloin matkueita Ameriikasta meille lähetetään. Se oli kaitainen rantakaistale, minkä ympärillä olevat vuoret vahtia pitäviltä kanuunavenheitä kätkevät, muutamia peninkulmia itäänpäin lahdesta, jonka äärellä puoleksi poltettu Cabanasin kaupunki on. Banderan johdolla olimme me, viisisataa miestä, kulkeneet ylhäältä Rubivuorilla olevasta Maceon leiristä ja saaneet aikaan yhteyden matkueen kanssa, niin että maallenousupäivä oli määrätty. Me pidimme ajasta tarkan vaarin, mutta espanjalaiset olivat tavalla tai toisella saaneet asiasta selon ja hyökkäsivät kimppuumme. Meidän onnistui puolustaa rahtitavara, ja alus pääsi onnellisesti pakoon, mutta Banderan miehistä muutamia tapettiin ja toisia haavoitettiin. Ah, kuubalaisen sotilaan kauhu on — tulla haavoitetuksi!

"Eräältä kukkulalta voimme nähdä espanjalaisten apujoukkojen marssivan Cabanasista. Rahtitavara, mikä oli hallussamme, oli liian suuriarvoinen Maceon armeijalle, jotta olisimme uskaltaneet tappelua valtavaa ylivoimaa vastaan. Banderaa vaivasi, miten haavoitettujen kera oli tekeminen. Niitä ei voitu viedä pois. Jos ne jätettiin jäljelle, olisi kaikki teurastettu kuin karja. Niin espanjalaiset menettelevät haavoitettujen sotilasparkaimme kanssa, joitten kaikkien ihmisyyden — ja myöskin sodan lakien mukaan — pitäisi saada osalleen vaan hoitajattaren hellyyttä ja haavalääkärin taitavuutta. Näiden sijaan saavat he, avuttomina tappelukentällä tai lasaretissa maatessaan veitseniskuja ja luoteja.

"Mitä meidän olisi sairaiden kera tehtävä? Oli valitseminen muutamien ihmishenkien ja Maceon ase- ja ampumavaraston kadottamisen välillä. Jälkimäinen olisi sama kuin Kuuban riippumattomuuden uhraaminen. Haavoitettuja ei ollut kahtakymmentä enempää, ja he kuiskivat kuumeisilla huulilla: 'Menkää, jättäkää meidät! Me kuolemme, mutta Kuuba elää!' Meillä oli ainoastaan niin monta hevosta, kuin tarvittiin aseiden ja ampumavarojen kuljettamiseen. Jokaiselta haavoitetulta, joka kuljetettiin pois, olisi Maceo menettänyt kaksi tuhatta patroonaa, laatikon kiväärejä tai sata puntaa dynamiittia. Yht'äkkiä johtui minulle, joka tunsin rannikon, koskapa perheemme hävitetty tupakkakenttä oli ollut niillä seuduin, mieleen eräs piilopaikka, ja minä huusin kenraalille: 'Minä tiedän paikan, missä he voivat piiloutua.' 'Voitteko sinne ehtiä kahdessakymmenessä minuutissa?' kysyi Bandera kiiruusti, sillä espanjalaisten rivit olivat ihan lähellä meitä.

"'Voin, pidättäkää espanjalaisia niin kauvan, ja minä pelastan haavoitettumme', vastasin minä.

"'Sitten panen teidät kymmenen miehen johtajaksi, Varona', sanoi kenraalini. 'Laittakaa niiden avulla kuntoon lasaretti piilopaikassa, josta puhuitte. Mutta pysykää hyvin piilossa, — muistakaa, että se on ainoa pelastuksenne.'

"Nopea toiminta on vapaajoukkosotilaan tapa. Bandera pidätti espanjalaisia joukkoja. Puolen tunnin kuluessa olin saanut haavoitetut suojaan merestä pistävän lahdelman luokse, jota maan ja meren puolelta palmut, mangrovetiheiköt ja aloepensaat salasivat. Banderan vaaleat rivit katosivat ylöspäin vuorille. Olin yksin kymmenellä miehellä suojaamassa kahtakymmentä vihollisen maahan piiloitettua haavoitettua — ja tämä vihollinen oli espanjalainen.

"Meidän kanssamme oli nuori amerikkalainen, Tom Karrick Lewis, alilääkäri, joka oli Bellevuessa suorittanut tutkinnon vuosi sitten. Hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut jäämään jäljelle pienen lääkevarastonsa ja muutamain haavurikoneittensa kera ja tekemään, mitä hän voisi haavoitetuille miehille, jotka makasivat ympärillämme maassa. Hänen vaaliessaan niitä, rakensimme sotilaani ja minä häthätää majoja palmulehdistä suojaksi aurinkoa vastaan. Pikku puro, joka porisi alas kallioiden rinteitä, antoi meille raitista vettä. Takanamme oli pieni okaisten kaktuspensaitten ja orjantappuratiheikön peittämä kukkula, sen takana ala mangroverämeikköä ja sitten ylänkö.

"Sitten kun olimme asettaneet haavoitetut niin mukavasti kun vaan varamme sallivat — muutamat maahan, pari riippumattoihin, ei minulla ollut mitään muuta tehtävää kuin väsymättömästi pitää vahtia. Minua painoi hirmuinen vastuu. Useita kertoja seuraavan viikon kuluessa olisin voinut kymmenen haavoittumattoman sotilaani kanssa paeta, mutta silloin olisi minun ollut pakko jättää kaksikymmentä avutonta raukkaa jäljelle. Espanjalaisia sotaväenosastoja kulki usein hyvin läheltä meitä, ja kerran oli meillä vaikea taistelu muutaman hourailevan kuumesairaan kanssa, jonka kirkuna olisi ilmaissut meidät vihollisillemme, jollei tohtori olisi nukuttanut hänet kloroformilla pelastaakseen muut. Päivin piilin siis siellä ja öisin hiiviskelin ympäriinsä seudussa hankkimassa ruokaa haavoitetuille.