"Aamulla ei näkynyt maata mistään. Niin nousi aurinko ja lähetti polttavia säteitään suoraan jäljellä oleviin. He huusivat vettä, eikä sitä ollut ollenkaan heille antaa. Koko päivän paahti aurinko — armoton aurinko, jota olin kerran rakastanut, mutta nyt kirosin — ja joi vertamme, ja niin alkoivat silmissäni hämärtyä enkä sitten tiedä mitään enempää.
"Kun heräsin tajuuni, huomasin merituulosen heilauttelevan varjokkaan huoneen avonaisissa akkunoissa olevia pitsiuutimia ja itseni, joka en kuukausiin ollut sängyssä levännyt, makaavan pitseillä koristetuin lakanain välissä. Vieno ruusuntuoksu aaltoili ympärilläni, ja jostain alhaalla olevasta huoneesta kuului heikkoa pianon soittoa, enkeli nojautui ylitseni, ja hetkisen ajan luulin olevani taivaassa — mutta olinkin Amerikassa."
Yhdeksäs luku.
Kolme valoa Korallisaarella.
Kuubalainen vaikenee, ja pitkään aikaan ei kuulu muuta ääntä kuin vanhemman Vanstonen puoleksi tukahtuneella äänellä lausuma "Luojani!" Rexin sikaretti on sammunut aikoja sitten ja unohtunut. Molemmat tytöt ovat tarttuneet toistensa käsiin. Estrabon on ensimäinen, joka ryhtyy puhelemaan.
"Santos y demonios!" puhkeaa hän sanoiksi, kiihkeästi ja silmiään mulkoillen. "Kirotut Espanjalaiset murhaajat! Tappaa amerikkalainen lääkäri! — Se vaatii verta!"
"Kaikin mokomin, Balasco!" sanoo Vanstone asioitsijan hermostuneella pelolla. "Tehän ette ole Amerikan kansalainen ja kumminkin tahdotte meidän takiamme virittää sodan."
"En, olen vaan don Estrabon", vastaa sikaritehtailija, "mutta pidän kunniana puristaa Maceon sivulla taistelleen miehen kättä."
Ja hän käy lausunnoissaan tulisen sotaisaksi, sillä Indran silmät katselevat häntä myötätuntoisuudella, jota naisilla aina on taistelevia isänmaanystäviä kohtaan.
Mutta nuori Varona virkkaa synkästi: "Älkäämme enempää puhuko tästä — silloin olen näkevä taas ensi yönä unta noista kauhuista."