— Murheellisia uutisia, — vastasi hän. — Viranomaiset ovat mielestäni menetelleet hätäilevästä ja tuottavat meille pahempia ikävyyksiä kuin politikkomme aavistavatkaan. Jos sota syttyy, niin meidän täytyy taistella, ja minulla on nuori poika —
Tuomari katsoi alakuloisesti nuoren Arthurin valokuvaa ja jatkoi huoaten: — Ja hän palaa kärsimättömyydestä päästä verileikkiin. Hänestä minä olen pahoillani… Jumala yksin tietää, kuinka tämä kehittyy koskemaan kotiani!
Se antoi minulle tilaisuuden tokaista:
— Tulen juuri puhumaan eräästä perheseikasta. Laura-neiti…
— Ah!
— Minä rakastan häntä ja olen pyytänyt häntä vaimokseni. Hän on suostuvainen, ja nyt tulen pyytämään teidän suostumustanne liittoomme.
Tuomari oli ääneti, ja minä pitkitin puhettani kertoen, miten me nuoret olimme johtuneet pitämään toisistamme; mutta tuomari keskeytti minut.
— Aioitteko todellakin mennä naimisiin tyttäreni kanssa nykyisissä olosuhteissa?
— Kyllä, niin pian kuin mahdollista, — vastasin minä. — Te tunnette, mistä miehestä minä käyn ammatissani ja että kykenen huolehtimaan perheestäni siinä missä joku toinenkin, joka on riippuvainen elämänurastaan.
— Tiedän varsin hyvin, että teillä on hyvä tulevaisuus insinöörinä, — sanoi tuo vanha kelpo mies, — mutta se poikkeusasema, jossa te olette meidän yhteiskunnassamme, saattaa minut epäröimään, kun on kysymyksessä suostuminen liittoon, jonka minä muutamia kuukausia sitten ilolla olisin siunannut.