Amos Pierson.
— Miksi minun on kavahdettava Amos Piersonia, jos hän onkin kilpakosijani? Mitä minun tarvitsee pelätä niin kauan kuin sinä rakastat minua? Miksi et pyydä minua yhtä hyvin varomaan kaikkia kosijoitasi — Harry Waltonia esimerkiksi? — sanoin minä ja tartuin hänen kauniiseen käteensä, jonka hän varoittaen ojensi minua kohti.
— Siksi että Harry Walton on kunnon mies — hieman kiivas, mutta aina ritarillinen. Ritarillista ihmistä ei tarvitse pelätä niin paljoa kuin kehnoa raukkaa. Toinen tähtää suoraan rintaan, mutta toinen hiipii selän taakse. Amos Pierson on sellainen ihminen, joka toimii salassa. Hän pistää sinua vielä selkään!
— Oh, joutavia! Tahtoisin paljoa kernaammin kilpakosijakseni Amos Piersonin kuin Harry Waltönin — viisikymmen-vuotias ei ole vaarallinen, kuten viidenkolmatta ikäinen, — sanoin minä nauraen, hälventääkseni hänen levottomuuttaan. Mutta itse asiassa en ollut suinkaan iloinen kohdatessani vielä yhden vastustajan suunnitelmilleni.
— Sentähden, näetkös, tahdoin, että puhuisit isän kanssa tänä iltana, niin että Pierson saa kuulla asian päätetyksi ja että minä, — änkytti hän punastuen, — olen sinun yhtä varmasti kuin jos jo olisimme naimisissa!…
Viime sanat tulivat puolitukehtuneesti, sillä mikäpä mies olisi voinut tuollaista kuulla sulkematta suudelmalla huulia, jotka sitä lausuivat?
— Haluat siis herra Piersonin saavan tietää, ettei hänellä ole mitään toivoa?
— Niin, kerta kaikkiaan!
Tullessani tuomarin kirjastoon huomasin hänen istuvan päivän sanomalehdet edessään, silmien aluset epäilyttävän punaisina. Hän tervehti ystävällisesti, mutta surullisesti.
— Mielenkiintoisia uutisia? — kysyin minä.