Mutta taulu muuttui silmänräpäyksessä hänen katsoessaan kirjettä: hän näytti värisevän vastenmielisyydestä ja kavahti seisoalle niin kiihkeänä, että paljasti etelävaltion tytön hienon nilkan — suoden minulle, sulhaselle, uuden viehäkkeen — ja rutisti kirjeen käteensä. Hän mutisi jotakin, rypisti kulmakarvojaan ja polki jalkaansa.
Mutta hänen kääntyessään taakseen muuttui kohta hänen tuima ilmeensä; hän varjosti kädellään silmiään, hymyili ja huudahti: "Lawrence!" — ja sitte hän lensi syliini.
— Tiesin sinun tulevan! — hän sanoi.
— Miksi olit levoton? — kysyin minä.
— Tämä kirje, — sanoi hän luoden katseensa rypistyneeseen paperiin: — Amos Pierson aikoo pyytää isältä kättäni tänä iltana tai viimeistään huomenna!
— Amos Pierson, puuvilla-pohatta! — huudahdin minä hämmästyneenä.
— Niin juuri. Hän kävi tervehtimässä isää ja minua viime vuonna oleskellessamme Georgiassa. Ja minä luulen — pelkään, että hän on jotenkuten päässyt isään kiinni raha-asioissa.
— Mutta et kai luule, että tuomari Peyton tahtoisi vaikuttaa tyttäreensä sellaisessa tapauksessa?
— En, mutta ymmärrän tästä kirjeestä, että Amos Pierson miljoonamiehen ylpeydessä luulee voivansa saada minut. Jos hän pettyy, niin hänestä tulee meidän vihollisemme, ja nyt me tarvitsemme ystäviä! Lawrence, minä tunnen hänen luonteensa, — kavahda Amos Piersonia!