Neljäntenätoista päivänä läksimme Atlantasta, mukanamme mahdollisimman pieni kuormasto niin suurelle armeijakunnalle, ja marssimme etelää kohti — sotatoimiemme lähimmäksi asemaksi oli luultavasti tuleva Savannah, joka oli meren rannalla sieltä kahdensadan peninkulman päässä. En aio kertoa kaikkia tämän seikkailurikkaan marssin yksityiskohtia. Kiinnitin varsin vähän huomiota sotilaallisiin liikkeisiin, tottelin ainoastaan määräyksiä ja pidin huolen tehtävästäni: yksi ainoa ajatus oli minussa vallitsevana — ajatus, että jokainen peninkulma toi minut lähemmäksi vaimoani.
Kuljimme läpi keski-Georgian rikkaan tasangon, rakensimme jokien yli lauttasiltoja paikkoihin, mistä sillat olivat hävitetyt, meillä oli alinomaa kahakoita ja pari suurehkoa tappeluakin. Koko ajan me hävitimme rautateitä, jotka olivat etelävaltioiden olemassaololle yhtä tärkeitä kuin verisuonet ovat ruuImiille, ja pääsimme vihdoin marraskuun lopussa GeorIgian rikkaisiin riisiseutuihin.
Sillä kertaa oli armeijakunnassamme kolme eri osastoa: ensiksi säännölliset, harjaantuneet ja sotakuriin tottuneet joukot; sitten jälkijoukot, kaikenlaista harjaantumatonta ja kelvotonta väkeä, jotka I kykenivät ainoastaan "tappelemaan ruuasta", kuten Caucus sanoi; ja vihdoin tavattoman suuri neekerilauma — se oli jättänyt kotiseutunsa liittyen armeijaan, joka oli tuonut heille vapauden. — Vastapalvelukseksi he söivät sotajoukkojen ruuan.
Joulukuussa vihdoinkin tulimme meren läheisyyteen; ja kun McAllister-linnake oli vallattu yllätysrynnäköllä, olimme me laivastomme yhteydessä. Muutamia päiviä myöhemmin hyökkäsimme Savannahiin, jonka Hardeen joukot olivat tyhjentäneet, mutta siellä minun suureksi pettymyksekseni tapahtui melkoinen viivytys, — Shermanin täytyi pysähtyä kokonaiseksi kuukaudeksi.
Tein Peytonin perhettä koskevia kysymyksiä, mutta en saanut tietää mitään uutta. Melkein kaikki etelävaltiolaiset olivat lähteneet kaupungista, eikä jäljellejääneillä ollut minulle paljoa kertomista. Kuulin sitävastoin usein puhuttavan Amos Piersönista. Koska hän ei saanut hallitukselta tilauksistaan käteistä rahaa, oli hän sensijaan ottanut vastaan suuria puuvillamääriä, hän kun piti tätä tilaavievää, mutta arvokasta tavaraa haipuneita paperirahoja parempana. Suurin osa puuvillasta oli laivattu Etelä-Karolinaan ennen Shermanin joukon lähenemistä, ja pantu varastoihin Columbiassa, ja niinpä Piersonkin oli siellä — lähellä vaimoni olinsijaa. Tämä vaikutti sen, etta koetin vielä kiihkeämmin päästä hänen luokseen.
Tammikuun viidentenätoista päivänä Sherman valmistautui lähtemään Savannahista, alottaakseen sotaretken Etelä-Karolinaan. Tähän asti olimme olleet jokseenkin kevyissä varustuksissa, mutta nyt meitä saattoi kutsua "lentäviksi rivistöiksi", saimme ottaa mukaamme ainoastaan kaikkein tärkeimmän, ja kaikki sairaat, haavoittuneet ja kaikenlaatuiset taisteluunkelpaamattomat jätettiin jälkeen.
Georgiassa olimme tuhonneet rautatiet, täällä oli rakennettava maanteitä, sillä sade muutti koko seudun järveksi. Taistellen ja ponnistaen me raivasimme itsellemme tien soiden ja rämeiden halki ja näimme helmikuun kuudentenatoista päivänä edessämme Saluda-joen ja Etelä-Karolinan kauniin pääkaupungin. Rakentaessani erästä siltaa joen yli saatoin melkein nähdä tuomari Peytonin kodin ja kuvittelin myöskin mielessäni näkeväni rakastetun vaimoni hahmon, jonka kasvoja en ollut nähnyt neljääntoista kuukauteen.
Seuraavana aamuna me ankarasta vastarinnasta huolimatta kuljimme joen yli ja etelävaltiolaiset ajettiin takaisin kahden peninkulman päähän. Silloin Columbian pormestari tuli muutamia huomattavia kansalaisia mukanaan ja jätti kaupungin meidän käsiimme.
Caucus, joka tunsi hyvin ympäristön, oli tavallisuutensa mukaan ulkona rehun hankkimisretkellä, mutta tuli kahden ajoissa ylen kiihdyksissään takaisin, huutaen:
— Hyvä Jumala, massa Bryant, jos tahdotte nähdä tuomari Peytonin talon, niin teidän täytyy kiiruhtaa.