— Mitä tarkoitat?
— Se Kilpatrickin ratsuväen kiroileva eversti kehuu jättävänsä ainoastaan piiput jäljelle, ja nyt hän on ratsastanut sinne, niin että teidän täytyy kiiruhtaa, jos tahdotte saada hoiviinne vaimonne perheen.
Ratsastin heti päämajaan ja tapasin kenraalin.
— Suokaa anteeksi, kenraali Woods, voinko saada lomaa koko päiväksi ja ottaa mukaan komppaniallisen jalkaväkeä? — sanoin minä.
— Miksi niin? — kysyi hän; en ollut koskaan ennen pyytänyt häneltä mitään.
— Suojellakseni vaimoani.
Kerroin suhteeni tuomari Peytonin perheeseen, ja hän kirjoitti määräyksen, että yhden komppanian Stonen prikaatista piti seurata minua. Marssiessamme sinne minä selitin luutnantille aseman, jolloin hän vastasi:
— Se on oikein, minulla on vaimo Iowassa. — Pojat, nyt seuraamme häntä ripeästi! — Juoksumarssissa!
Käännyimme Caucuksen ohjaamina oikotielle, mutta niin ripeitä kuin olimmekin, emme joutuneet yhtään liian aikaisin, sillä laskiessamme neliä puistokäytävässä, joka muistutti mieleeni jättämääni kaunista naista, huomasin rakennuksen olevan pohjoisvaltioiden soturien vallassa.
En välittänyt sotarosvoista, jotka sisällä hyörivät, etsin ainoastaan Lauraa tahi jotakuta, joka olisi saattanut sanoa minulle hänen tervehdyksensä.