Kaikki neekeripalvelijat olivat paenneet, lukuunottamatta erästä eukkoa, jonka Caucus oli saanul kiinni puutarhassa. Hän sanoi, että tuomarin perhe oli aavistanut mitä oli tapahtuva ja lähtenyt Columbiaan hakemaan suojaa juuri ennen ratsujoukkojen tuloa.
— Voivatko he hyvin?
— Voivat, massa, kaikki voivat hyvin!
— Jumalan kiitos! — huudahdin minä päästäen helpotuksen huokauksen.
Jäljellä ei ollut muuta tehtävää kuin tuomarin omaisuuden pelastaminen, joka oli hyvin vaikea sittenkin, kun olin näyttänyt kenraalin suojeluskirjeen, sillä eräs sotilas sanoi:
— Niin, tuo suojeluskirje koskee tuomari Peytonin omaisuutta — mutta nämä tavarat ovat nyt meidän omaisuuttamme.
Jollei jalkaväen kapteeni olisi vannonut ampuvansa jokaisen, joka ei totellut määräyksiä, niin ei tuomari Peytonin kodista olisi jäänyt paljoa jäljelle.
Palasimme hämärissä kaupunkiin. Kaduille oli kasattu suuria tavaravarastoja, joita etelävaltiolaiset olivat nähtävästi aikoneet lastata junaan. Meidän pikainen marssimme oli sen estänyt. Siellä oli muun muassa suuret määrät ystävällemme Amos Piersonille kuuluvia puuvillapaaleja; ne olisi nyt otettu takavarikkoon, jollei Pierson olisi vannonut uskollisuudenvalaa pohjoisvaltioiden joukoille ja siviilihenkilönä vaatinut omaisuuttaan.
Hyvän aikaa sitä ennen olin lähettänyt Caucuksen ottamaan selkoa, mihin tuomari oli mennyt asumaan, ja menin nyt itse kiihtymyksen kuumeessa etsimään vaimoani niistä kodeista, joissa perheellä oli tapana seurustella.
Kadut olivat täynnä sinitakkeja, jotka, paha kyllä, olivat saaneet etelävaltioiden whiskypulloja ja näiden sisällys oli lisännyt heidän kiihkoaan. Etsin vaimoani tuloksetta, sillä toiset Peytonin ystävät olivat lähteneet kaupungista, ja toiset olivat liian levottomia voidakseen antaa mitään tietoja. Ei edes ankarin varmuusvahtikaan saattanut enää pitää sotilaita kurissa, eikä ainoakaan nainen uskaltanut mennä sinä yönä kadulle.