— Jollen minä onnistu hyvällä saamaan teitä oikeaksi Etelä-Karolinan mieheksi, suosimalla liittoanne Lauran kanssa, niin minä saan ryhtyä toiseen, ankarampaan keinoon, herra Lawrence Bryant, — sanoi Belle nuorekkaasti nauraa heläyttäen. Minä huomasin kuitenkin vakavuutta äänessä.
Huomasin velvollisuuden kutsuvan itseäni pohjoiseen, samalla kun rakkaus sitoi minua etelään, ja minä jäin jäljelle Tom Baxterin varoituksesta huolimatta.
— Kun kaksi armeijaa seisoo vastakkain Virginiassa ja Tennesseessä, niin tulee vaikeammaksi päästä rajan yli kuin ostamalla heti lipun Washingtoniin, kuten minä aion tehdä, — sanoi hän. — Mene naimisiin tytön kanssa ja ota hänet mukaasi.
— Hän ei tahdo jättää isäänsä ja sisartansa tällaisina aikoina. Jos minä matkustan, menetän kenties hänet, ja minä pidän hänestä liiaksi kestääkseni sitä.
— Jos jäät tänne, niin joudut vaikeaan pulmaan ja menetät tytön joka tapauksessa.
— Miten saatat uskotella sellaista? Laura Peytonhan rakastaa minua! — mutisin minä epävarmana.
— Niin, nyt; mutta odotappa kun sota raivoaa, silloin Laura Peyton kyllä tulee kylmäksi sellaista miestä kohtaan, joka ei tahdo uskaltaa henkeään sen asian puolesta, jota tyttö itse kannattaa: — sinä et voi vastustaa hänen hyvällä tahi pahalla tekemiään houkutuksia, ja eräänä päivänä me, vanhat ystävykset, seisomme vihollisina vastakkain taistelukentällä. Tässä ristiriidassa ei tosiaankaan tapahdu mitään puolinaisia toimenpiteitä!
Baxter läksi, ja heinäkuun ensimäinen päivä v. 1861 läheni.
Liittolaisten hallitus oli määrännyt, että kaikkia niitä, jotka sinä päivänä olivat sen tuomiopiirissä, pidettiin etelävaltioiden alamaisina ja etteivät ne saaneet mennä rajan yli ilman erikoista lupaa. Sotilasviranomaiset pitivät sitäpaitsi varovaisempana, ettei edes sellaista lupaa annettaisi muille kuin naisille ja lapsille ja sotapalvelukseen kykenemättömille henkilöille.
Vihdoinkin minä päätin palata pohjoisvaltioihin, jos mahdollista Laura vaimonani, ja läksin ratsastaen hänen kotiinsa. Oli tyyni, levollinen ja suloinen kesäilta. Juuri ratsastaessani puistokäytävää tuli muuan ratsumies nopeasti vastaani ja jotakin mutisten kiiruhti ohitseni. Hänen piirteensä olivat siinä määrin surun ja tuskan vääristämät, että minä tuskin tunsin Harry Waltonia sotilaspuvussa. Hän ei myöskään tervehtänyt minua.