— Jättäisinkö vanhan isä parkani ja pikku sisareni — juuri kun he isänmaan tähden ovat luopuneet Arthurista? Ei, Lawrence, jos kunnioitat minua, niin et saata tarkoittaa mitä sanot!
Hän käveli huoneessa liikutettuna edestakaisin jonkinlaisessa ylpeässä epätoivossa. Joskus hän tuli luokseni hyväiltäväksi ja suudeltavaksi, mutta sillävälin hän loi minuun melkein vihamielisiä katseita.
Näytös alkoi käydä sietämättömäksi, mutta se kaikeksi onneksi keskeytyi, kun eräs palvelija jätti neiti Laura Peytonille osoitetun kirjeen, jonka päällekirjoituksessa oli: "Tärkeä". Tunsin Waltonin käsialan. Laura silmäili sen läpi ja sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä:
— Harry Walton pyytää minua vaimokseen, ja sellaisena hetkenä sinä tahdot jättää minut?
— Miksi minun tahi sinun pitäisi pelätä Harry Waltonia? Hän on gentlemanni.
— Mutta sitä ei ole Amos Pierson, — sanoi hän tuskaisesti. — Hän aikoo käyttää hyväkseen pidikettä, jolla hän sitoo isäni itseensä.
— Hän — ihminen, jota sinä halveksit?
— Tästä saat todistuksen, — sanoi hän antaen minulle kirjekimpun. — Aioin näyttää ne sinulle aikaisemmin — nyt sinun täytyy saada asiasta selko. Tuo mies ei aio luopua toivostaan saada minut vaimokseen. — Saatatko valtiollisista syistä jättää sen naisen, joka rakastaa smua, — joka ei ole välittänyt ystäviensä neuvoista eikä sukulaisten houkutuksista pysyäkseni sinulle uskollisena? — Tahdotko jäädä — vai matkustatko?
— Minä jään!