— Minulla oli kaksi ruumista mukanani matkustaessamme viimeksi Nassauhin, — kertoi Samson, leukapielissään iloinen nauru, joka sai kauhistumaan.
Wilmingtoniin saavuttuamme minä hyppäsin pois ennen junan pysähtymistä ja kätkeydyin muutamien puuvillapaalien taakse, pitäen samalla silmällä kaikkia matkustajia. — Bassett ei ollut mukana.
Junan kuljettaja, joka tunsi minut, osoitti minulle sitten tien Duquesne nimisen alituomarin luokse. Hän oli juuri määräämässä mitä oli tehtävä neljälle pakolaiselle, jotka olivat pyydystetyt savustamalla saarroksen murtajalaivaa.
Tämä ei vaikuttanut suinkaan rohkaisevasti minuun, mutta esitin kuitenkin asiani ja pyysin saada passin Nassauhin, jonne aioin lähteä tehdäkseni kiskojenhankintaa koskevan kontrahdin englantilaisten toiminimien kanssa. Kun hän oli kysynyt passiani, näytin passiani Richmondiin, selittäen kuulleeni Goldsborossa, ettei Richmondista saanut rautatiekiskoja. Tarvitsimme näet kolmetuhatta tonnia.
— Miten ostatte raudan Englannista? — kysyi alituomari.
— Rautatiehallituksemme on hankkinut suurehkon puuvillavaraston kuljetettavaksi saarronmurtajilla kiskoraudan maksamiseksi.
— Ahaa, — sanoi hän, välähdys silmissään, ja laski jotakin paperille. — Kiskot maksavat Wilmingtonissa viisikymmentä senttiä naulalta. Kolmetuhatta tonnia maksaa niinmuodoin miljoonan viisisataatuhatta dollaria. Tästä maksettaisiin puuvillassa, jonka arvo on viisi senttiä naulalta Wilmingtonissa, kolmekymmentä miljoonaa naulaa — kuusikymmentätuhatta paalia. Hiton paljon puuvillaa teidän hallituksellanne täytyykin olla — ja miten paljon saarronmurtajia tarvitaankaan niiden poiskuljettamiseen!
— Kaikki puuvilla ei ole heti saatavissamme, mutta me hankimme sen määräajaksi. Me suoriudumme aluksi tuhannella tonnilla.
— Siitä ei riitä paljoa niin pitkälle rautatieradalle — näettekös, hyvä herra Bryant, minä olen ottanut insinööritutkinnon, — lisäsi hän hymyillen.
— Ette siis tahdo antaa minulle passia? — kysyin minä.