— Minä sähköitän Columbian viranomaisille ja annan teille passin huomenna. — Tehkää hyvin ja ottakaa sikaari. — Saatattehan katsella Wilmingtonia niin kauan.
Jätin hänet tietäen varmasti, että sähkösanoma oli langettava tuomioni, ja tunsin mieleni yhtä raskaaksi kuin jos käsiraudat jo olisivat olleet käsissäni.
Ilman päämäärää kuljeksin kaupungissa sinne tänne, ja jouduin vihdoin rautatieasemalle, jossa minua pian kohtasi ihmeellinen näky: kahdeksan hikistä neekeriä käytti resinaa, ja heidän takanaan istui herra Peter Bassett tupakoiden kaikessa rauhassa.
Kaikeksi onneksi hän ei ollut nähnyt minua, ja minä hiivin pois puuvillapaalien väliin varmana siitä, että vapauteni tuskin oli kestävä neljännestuntiakaan, sillä sinä hetkenä, jona salapoliisi tapasi alituomarin, oli tämä antava vangitsemismääräyksen.
VII
Saarronmurtaja.
Kiiruhtaessaui asemalta oli kello neljännestä vailla kaksi.
Tulin äkkiä ajatelleeksi, että kapteeni Samson oli sanonut aluksen lähtevän kello kaksi, koettaakseen illalla kulkea saartolinjan läpi. Kiiruhdin edelleen satamaan, jossa kuhisi elämää ja liikettä, päättäen matkustaa Nuolen mukana, mutta passitta.
Joukko saarronmurtaja-aluksia purki lastiaan — aseita, ampumavaroja ja muita sotatarpeita, kun taas toiset ottivat puuvillalasteja.
Näin pienehkön, harmaaksimaalatun höyryaluksen, puuvillapaaleja kannellaan; se oli Nuoli. Alus oli selvästi matkavalmis — viimeisiä puuvillapaaleja otettiin juuri laivaan. Eräs neekerijätkä etsi laiturilta jotakin puuvillapaalien joukosta — hän oli kadottanut piippunsa. Löin häntä olalle ja näytin hänelle sadan dollarin seteliä.