— Vai niin, te tulitte vieläkin savustamaan ja penkomaan, vaikka ette löytäneet kieltotavaraa edellisillä matkoillani!
Kuullessani tämän masentui rohkeuteni, ja hetkisen kuluttua pimeä laivaruuma valaistiin, ja etsiminen alkoi. He eivät voineet järkyttää taajaansullottua lastia, mutta pitkillä seipäillään, joita he pistivät paalien välisiin aukkoihin, saattoivat he tarkoin tutkia laivaruuman, ja jollei kansipalkki olisi suojellut minua, niin olisin saanut niin monta sysäystä ja haavaa, että minun luultavasti olisi täytynyt huutaa tuskasta. Mutta nyt minä hiljaisuudessa ilkuin vihollisille.
— Nyt savutamme ruumassa puolen tuntia, — sanoi poliisiluutnantti, — ja sitten alus saa jatkaa.
Kuulin miten he jälleen panivat kansiluukun kiinni, ruumassa tuli pimeätä, ja oloni kävi ilkeäksi, sillä sietämätön tervan savu tunkeutui ympärilleni. Savu sankkeni, kunnes minä ilman asemasta hengitin pelkkää katkua. Kylmä hiki kihosi ruumiistani, noki tukkesi sierameni, tunsin miten silmäni tahtoivat tunkeutua kuopistaan, ja jyskyttävä päänkivistys rupesi minua ahdistamaan. Jollen olisi ollut niin uuvuksissa, olisin huutanut apua. Mutta minä sensijaan lyyhistyin kokoon, melkein tukehtuneena. Pääni retkahtaessa taaksepäin tunsin samalla kylmän ilmavirran tuulahtavan poskeani vastaan ja hengitin ahmien raitista ilmaa, joka sai minut jälleen toipumaan. Se tuli ontosta ilmatorvesta, jonka suu oli kannen alla. Avasin suuni aukon kohdalla, ja saatoin nyt esteettä hengittää huolimatta siitä, että minua ympäröivä ilmapiiri oli siinä määrin nokea ja savua, ettei yksikään elävä olento olisi voinut sellaista sietää.
Vihdoin kansiluukut jälleen avattiin, ja patrullivene poistui.
Kahden tunnin kuluttua Nuoli laski ankkuriin Fort Fisherin kohdalla. Tiesin että täytyi tulla täysi yö ennenkuin alus uskaltaisi koettaa hiipiä säartolinjan läpi.
Mutta hämmästyksekseni koneet alkoivat työskennellä jo tunnin kuluttua.
Olikohan Nuoli palaamassa Wilmingtoniin?
Hapuilin kansiluukulle, joka oli raollaan, ja katsoin kelloa; se oli viisi iltapäivällä, ja vielä oli selvä päivä. Minun täytyi ottaa selko siitä mitä oli tapahtunut; asettauduin puuvillapaalille katsellakseni luukusta. Kukaan ei huomannut minua. Kapusin välikannelle, jolloin huomasin, että minua ympäröivä ilma oli paksua ja valkoista. Ensiksi luulin että laiva paloi ja että miehistö oli sen jättänyt, mutta pian huomasin että kaikkialla oli ylen sankka usva, jota saarroksenmurtaja tahtoi käyttää hyväkseen hiipiäkseen näkymätönnä merelle.
Nousin kannelle ja tunsin jälleen itseni vapaaksi mieheksi. Miehistö oli kannella ja kapteeni ja luotsi komentosillalla. He ohjasivat kahden vanavedessämme olevan himmeän majakan mukaan ja kun valot loistivat suorassa linjassa, olimme oikealla väylällä.
Perämies näki minut ja auttoi minut sanaakaan sanomatta kapteenin luo, joka sanoi: — Antakaa tuolle poloisella jotakin juotavaa; hänessä ei ole paljoa henkeä, hänhän on aivan savustetun silakan näköinen.