Minä muistutin pikemmin neekeriä. Huulet olivat laivaruumassa vallitsevasta kuumuudesta kuivat, ja kieli tuntui kurttuiselta; saatoin hädin pysyä pystyssä ja kuiskasin ainoastaan:
— Vettä!
Sain sekä vettä että ruokaa, ja niinpä voimani vähitellen jälleen palasivat, samalla kun laiva jatkoi matkaansa siihen suuntaan, jossa saartoalusten oletettiin olevan.
Laivassa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kapteeni kuiskasi komentosanat koneenkäyttäjälle ja usva oli edelleen yhtä sankka.
Silloin perämies huomautti kapteenille, että sadan metrin päässä näkyi himmeä valo.
— Se on jonkun yankeen lippulaivan lyhty, — mutisi kapteeni. — Heillä täytyy olla ankkurissa ollessaan lyhty mastossa, niin ettei mikään risteilijä aja usvassa heidän päälleen.
Ajoimme valon ohi eikä meille huhuttu. Mutta heti jälkeen kuului sihisevä ääni, ja raketti lensi usvan läpi.
— Hitto heidät vieköön, — sadatti kapteeni. — Se oli merkinanto, ja nyt ne pian parveilevat ympärillemme!
Hän kuiskasi jotakin koneruumaan, ja alus liiti kahta vinhempää vauhtia usvan läpi. Mutta kaikkien kauhuksi usva näytti ohenevan.
— Hyvä Jumala, usva hälvenee! — jupisi kapteeni.