X
Hän saapui!
Seuraavana päivänä se työväestö, johon minä kuuluin, muutettiin linnoituksen ulkopuolelle. Meidät laskettiin hämärissä — ampumisen välttämiseksi — veneisiin ja hinattiin Charlestonin satamaan. Luulin olevamme matkalla kaupunkiin, mutta sensijaan meidät vietiin edelleen eräälle pienelle Wappoo-nimiselle joelle, joka juoksee Ashley-virtaan vastapäätä kaupunkia.
Jatkoimme matkaamme pitkin tätä niin kauan kuin veneet kulkivat vesivarassa, ja saimme sitten marssia pari peninkulmaa, yöllä, muutamiin vajoihin, jotka nähtävästi olivat meitä varten pystytetyt, saimme hieman viheliäisiä ohrajauhoja ja vielä huonompaa silavaa, ja laskimme senjälkeen oljille nukkuaksemme kuin koirat kopissaan.
Aamulla varhain meidät vietiin työskentelemään vallituksiin, peninkulman päähän Fort Pembertonista, Stono-virran varrella. Nämä olivat kiireessä pantavat kuntoon. Oletettiin näet, että pohjoisvaltioiden joukot, kun heille ei onnistunut Fort Sumterin valtaaminen, koettaisivat päästä Stono-virran yli Charlestoniin.
Täällä oli paljoa hauskempaa kuin Morris-saaren hiekkasärkillä. Täällä oli juoksevaa vettä, vihannoivia puita eikä tarvinnut alinomaa yötä päivää kuulla ikuista kanuunain jyskettä. Niin huono kuin tämä pakopaikka todella muutoin olikin, oli se kuitenkin aivan erinomainen edellisen rinnalla. Näillä vallituksilla ei ollut vaikeaa kaivamistyötä kuten Morris-saarella, vaan siellä oli juoksuhautoja, joiden tarkoituksena oli suojella jalkaväkeä avoimella kentällä, vaikkakin pattereita oli asetettu sopiviin paikkoihin, niitä kanuunia varten, joiden tuli estää pohjoisvaltioiden joukkojen etenemistä.
Terveyteni, omituista kyllä, rupesi paranemaan näissä olosuhteissa. Puitten vihreys ilahdutti silmiäni Morris-saaren hietasärkkien jälkeen. Veden solina kuului niin virkistävältä, ja minä tulin päivä päivältä vahvemmaksi. Olin tottunut huonoon hoitoon ja vaaroihin; ja muutoin tarjosi elämä siellä vaihtelua, kiitos maantiellä kuljeksivien ihmisjoukkojen, sillä sinne ei pommitus ulottunut. Joskus tiellä kulki naisiakin, joskaan minä en paljo piitannut heistä työni yksitoikkoisuudessa.
Kerran äkillinen yllätys herätti minut yksitoikkoisuudestani. Tein työtä juoksuhaudassa, joka kulki pitkän, keltaisen ja pölyisen tien reunassa. Silloin kuulin kavioiden kopsetta, nostin silmäni ja jäin aivan kuin kivettyneeksi nähdessäni neljä henkilöä tulevan ratsastaen tomupilvessä. Yksi oli punatukkainen neekeri, toinen eversti Been näköinen, hänen takanaan ratsasti muuan nuori mies, toinen takinhiha tyhjänä, ja vihdoin hän! Luulin ensin olevani hullu — luulin kaikkea harhanäyksi.
Mutta hänen kasvonsa näkyivät yhä selvempinä, rakastettavat silmät tulivat yhä tutummiksi, ja minä kuulin hänen äänensä.
— Oletko varma, että tämä on oikea tie, Arthur? — kysyi hän.