— Sotaa?
— Niin, tietysti. Mitäpä muuta se merkitsisi, — sanoi Baxter ja kuiskasi korvaani:
— Aseellista kapinaa hallitustamme vastaan —- sotavarustuksia meidän nokkamme edessä…
Hän viittasi ikkunasta, josta näki osaston Etelä-Karolinan kansalaiskaartia marssivan pääkadun yli jatkaakseen rautateitse matkaansa Charlestoniin ja ennen pitkää ottaakseen osaa Fort Sumterin piiritykseen ja pommitukseen.
— Se on sotaa, — jatkoi hän, — viheliäistä, ilkeää, veristä kansalaissotaa. Sinun täytyy valita — meidän puolellemme tahi toiselle puolelle; ja jos jäät tänne, jäät toiselle puolelle!
— No, minä jään joka tapauksessa kunnes…
— Kunnes voitat hänet? Hyvä, onnea vaan, veikkonen; mutta hän on etelän tyttö, ja sinä pohjoisvaltioiden mies — Jumala teitä auttakoon.
Ja sitten Baxter meni työhönsä rautatiehallitukseen.
Istuin siinä mieli synkkänä enkä myöskään tullut iloisemmaksi lukiessani kirjelipun, jonka Caucus oli jättänyt minulle. Se tuli kihlatultani ja kuului seuraavasti:
"Tammisto, Columbia, jouluk. 21. p. 1860. Rakkaani! Tule viimeistään tänä iltana tänne Tammistoon puhumaan isän kanssa. Erityiset seikat, joita en nyt voi mainita, pakoittavat minut pyytämään sinua saapuville viipymättä — huomenna saattaa olla myöhäistä. Älä viivy! Sinun Laurasi."