— Luultavasti hän peräytyy, — arveli luutnantti Hauson; — mutta siitä saamme piankin varmuuden!
— Kuinka niin?
— Siksi että me pian olemme pohjoisvaltioiden armeijassa tahi etelävaltioiden armeijain vankeina — taikka myöskin luojamme luona. Emme saata toki ihan iänkaiken vetelehtiä vihollismaassa. Nyt olen määrännyt, että meidän on kuljettava Nolachuckyn poikki, kahdentoista peninkulman päässä täältä. Sinne me ehdimme kiivaassa marssissa ennen päivän koittoa. Jos pääsemme elävinä joen yli, niin olemme puoli tuntia myöhemmin omiemme luona.
Eräs niitä tapahtumia, jotka tällä seikkailurikkaalla matkalla tekivät minuun valtavimman vaikutuksen, oli seuraava:
Lepäsimme eräässä talossa, jonka omistajan luutnantti tunsi. Isäntämme ei kutsunut meitä pieneen kamariin, koska eräs etelävaltioiden mies oli siellä hengenvaarallisesti sairaana äitinsä hoidossa. Äiti pelkäsi luultavasti että me teloittaisimme sairaan ja pyysi huolestuneena saada puhella jonkun meikäläisen kanssa. Menin sisälle ja huomasin nuoren miehen sanomattoman kiihoittuneeksi, osittain kuumeesta, osittain levottomuudesta. Hän kysyi uupuneella äänellä mitä me tekisimme, tekisimmekö hänelle mitään pahaa. Rauhoitin häntä sanomalla, että me olimme matkalla rintamaan emmekä aikoneet häiritä ketään, joka ei meitä häirinnyt. Tämä näytti keventävän hänen mieltään, ja äiti seurasi minua siunaten ovelle. Sellaisia olivat ajat, että miehen, jolle jokaisen inhimillisen tunteen tulee suoda rauhaa ja osanottoa, täytyi pelätä henkeään.
Kun meidän nyt kohdakkoin täytyi erota luutnantti Hausonista, tahdoin minä mielelläni antaa jonkun tunnustuksen tälle rohkealle ja avuliaalle miehelle ja revin sen vuoksi lehden muistikirjastani kirjoittaen siihen seuraavaa:
"Koska luutnantti Hauson neljännestä Kentuckyn ratsuväkirykmentistä erinomaisella kunnolla, arvostelukyvyllä, kieltäymyksellä ja urhoollisuudella on ohjannut allekirjoittaneita, erään pohjoisvaltioiden joukon jäseniä, jotka olemme koettaneet päästä pois etelävaltioista, saamme hänelle lausua vilpittömän, sydämellisen kiitoksemme, ja koska emme voi sitä osoittaa tehokkaammalla tavalla, niin lausumme hänelle parhaat onnentoivotuksemme — jotta hän ehein nahoin pääsisi tästä sodasta, ja vaarojen ja vaivojen jälkeen nauttisi jäljellä olevaa elämäänsä terveydessä ja onnessa."
Kirjoitettuamme sen alle luin sen luutnantille, joka sanoi pitävänsä sen tarkoin tallessaan koko elämänsä.
Sitten me jatkoimme vaellustamme ja saavuimme erään tien varrella
olevan tuvan kohdalle. Nolachucky-joki näkyi sadan sylen päässä.
Tuvassa asui vain keski-ikäinen nainen kahden tyttärensä keralla.
Mitään miehiä ei näkynyt.
Kysyttyämme vaimolta, voisimmeko rauhassa kulkea joen yli, vastasi hän: