Akselikin oli jo aikaiseen saanut Alinelta kirjelapun, josta tiesi, ettei vilustuminen ollut erittäin vaarallista, vielä ainakaan, vaan että Alinen matka oli pariksi viikoksi lykkääntynyt. Mutta noin neljän tienoossa niemelle mennessään tapasi hän Timon, joka oli ollut kyllin herkkä akkojen puheita uskomaan ja oli kyllin raaka ja epähieno kertoakseen Akselille pistellen kaikki kuulemansa, joissa ei toden totta Alinen mainetta säästetty. Tiedettiin sekin, että Aline ja Akseli syreenipensastossa olivat toisiaan suudelleetkin.
— Niin, niin pitääkin tehdä. Sittehän vasta olet varma saaliistasi. Onhan melkein pakko sinun saada eli, jos paremmin sanon, ottaa Aline, puhua räätysteli Timo.
— Riittää! Niin voit ajatella ainoastaan sinä, jolle ei mikään tunne ole pyhä. Jos uskallat vielä jotakin mainita, en tiedä mitä teen. Tyttö on niin viaton että pelkkä nimen mainitseminenkin sinun seurassasi on jo loukkaus häntä vastaan.
— Luulenpa melkein että olet syytön, vaan kun ajattelen että sinäkin olet ihminen ja mies, ja kun muistan hänen muotonsa muhkeuden ja joustavan käyntinsä ja…
— Konna! lopeta jo! Saastasi tarttuu jo… Eikö sulia ole sydäntä eikö armoa, sääliä… lopeta, lopeta!
— Niin lopeta sinäkin jo. Luuletko muita parempi olevasi. Onhan sun nyt hyvä olla… olethan varma rakkaudessasi.
Akseli ei voinut kestää. Takaisin kaupunkiin kääntyi hän, Timon eriämään sai kuin saikin. Toista tietä kumminkin ajatuksissaan takaisin niemelle asteli, siellä hän ennenkin oli huolensa haihdutellut.
Mutta kummalliset, entistä oudommat olivat ajatuksensa.
Hän oli tehnyt skandaalin… miten poistaa se? Mutta eihän sitä kukaan uskoisi… Kateus… sehän uskoo kaikkea. Niin, niinhän pitääkin tehdä… sittenhän olisi varma… Ei, pois se ajatus! Hänhän rakasti Alinea. Olikohan se puhdasta? Oli, ainakin ollut… olihan se vieläkin… Mutta Aline menee pois, ehkä ikipäiviksi… Vaikkakin, ei, ei…! Mutta sittehän hän…
Tuo ajatus kalvoi hänen kokematonta mieltänsä.