Eikö muuten…? kysyi hän jo itseltään. Vaaka kallistelihe. Hän tahtoi, halusi Alinen omakseen ja tuo varmuus painoi vaakaa alaspäin.
Itsetietämättään oli hän istuutunut eräälle penkille. Siinä istui hän kauvan ohikulkevia huomaamatta. Sairaloiseksi käynyt mielensä liiteli tuntemattomissa maailmoissa; kiusaavan oudon äänen kuiskaukset painoivat vasten tahtoakin vaakaa alaspäin.
III.
Näin kului noin kolme viikkoa. Aline oli jo parantunut ennen, vaan varovaisuuden vuoksi oli lääkäri pyytänyt joksikuksi ajaksi matkan lykkäystä. Aline kyllä tiesi olevansa aivan terve, vaan kun tätinsäkin oli yhtä mieltä lääkärin kanssa, viipyi hän, ollenkaan tietämättä valheellisista halpamaisista jutuista, joita hänen selkänsä takana oli sepitelty. Akseli oli myöskin rauhoittunut. Hän tutki itseänsä ja tuli vakuutetuksi, ettei hänen suhteessaan Alineen oli tapahtunut mitään muutosta. Alinen parannuttua oli hän käynyt häntä tervehtimässä, uskaltamatta ja tahtomatta kumminkaan hänelle mitään kulkupuheista kertoa. Olivat he sittemmin kolmisin, Aline, tätinsä ja Akseli kävelleet kauniimpina päivinä ulkonakin.
Eräänä iltana — se oli viimeinen ennen eroa — he taas kävelivät kolmisin niemelle kylpyhuoneen ohitse.
Syksy teki uutterasti tuloaan. Halla oli koivujen lehdet haalentanut ja tuulen leyhkä lennätteli niitä leppeästi ja kuni säälien laski elottomat lehdet entisten elottomien kuolinpeitteeksi. Vierrepaikat tien molemmin puolin olivat paksussa lehtipeitteessä, keskellä oli vähemmän ja siinä kulki Aline tätinsä ja Akselin keskessä. Äänettömiä olivat kaikki kunnes täti kysyi:
— Tuleeko talvi jo piankin?
— Niin, tuleeko talvi jo piankin, yhtyi Aline.
Akselin ajatukset kiertelivät muita maita, saihan kuitenkin sanotuksi:
— Sitä on vaikea sanoa. Usein menee kauvankin ennenkuin lumi luo viimeisen peitteensä ja Pohja laittaa lujat lukkonsa kala-aittoihin ja pusertaa viimeisenkin elinvoiman riutuvasta luonnosta. Usein taas talvi tulee aivan odottamatta, tarkoitan keväällä, silloin kesää odotetaan…