δεξιτερον κατά μαζόν,
δεξιόν sanan sijasta.
21. Nimisanoista ovat muutoin muutamat urossukuisia, muutamat naissukuisia, muutamat taas niiden välillä.
22. Urossukuisia ovat ne, jotka päättyvät N, Ρ ja Σ kirjaimiin sekä niihin, jotka ovat näistä yhdistetyt (näitä on kaksi: Ψ ja Ξ); 23. Naissukuisia ne, jotka päättyvät aina pitkiin ääntiöihin, esimerkiksi H ja Ώ, niinkuin myös pitkään Α:han; 24. niin että täten urossukuisten ja naissukuisten päätteitä on yhtä monta, sillä Ψ, Ξ ja Σ ovat yhtä. 25. Ei mikään sana pääty kerakkeesen, eikä myöskään lyhyeen ääntiöön.[147] 26. Kirjaimeen ι päättyy ainoastaan kolme sanaa: μέλι, κόμμι, ja πέπερι. Viisi kirjaimeen υ: τωυ, νάπυ, γόνυ, δόρυ, άςτθ. Välillä olevat sanat päättyvät näihin niinkuin myöskin kirjaimiin N ja Σ[148]
XXII Luku.
Lausekeinon kelvollisuus.
Lausekeinon kuntona on olla selvä eikä alhainen. 2. Selvintä on kyllä se kieli, joka käyttää tavallisia sanoja, mutta sen ohessa alhaista; todistuksena on Kleofonin runous ja Sthenelon.[149] 3. Ylhäistä ja joka päiväisestä puheenparresta eroavaa on se kieli, joka käyttää outoja sanoja. Oudoiksi sanon murteen, metaforan, venytyksen ja kaikki, mitä tavallisesta poikkee. 4. Mutta jos joku kaikkia näitä käyttää, niin syntyy arvoitus tahi barbarilaisuus: arvoitus metaforista, barbarilaisuus murteista. 5. Arvoituksen muoto, näet, on mahdottomien lateleminen todenperäistä puhuessa. Sanain[150] yhteenliittämisellä ei sovi tätä tehdä, mutta metaforan kautta sopii; esm.
Näin minä toisen toisehen liittävän tulella vasken,[151]
ja senkaltaiset. 6. Murteista taas syntyy barbarilaisuus. Täytyy siis taiten näitä käyttää. 7. Sillä jokapäiväisestä eroavaiseksi eikä alhaiseksi tekee lausekeinon murre, ja metafora, ja koriste, ja muut edellänimitetyt lajit; mutta selväksi tekee sen tavallinen lausetapa. 8. Mutta lausetavan selvyyttä, jokapäiväiseksi muuttumatta, eivät suinkaan vähimmin auta sanain venytykset, supistukset ja muutokset; sen kautta, näet, että nämä poikkeevat tavallisesta, tekee ne, juuri koska ne ovat tavallisuutta vastaan, lausetavan jokapäiväisestä eroavaiseksi; mutta yhteydellänsä tavallisen kanssa selväksi. 9. Sentähden ne eivät nuhtele syystä, jotka moittivat tätä lausetapaa, ja pilkkaavat runoilijaa; niinkuin esimerkiksi tuo vanha Eukleides, joka, ikään kuin olisi muka helppo runoella, jos on lupa venyttää[152] niin paljon kuin vaan tahtoo, ivaelee tätä, noudattaen samaa lausetapaa, esimerkiksi
ήτίχαριν εΐδον Μαραϑώναδε βαδίζοντα,[153]