Samtal = kanssapuhe; (dialog) puheenvaihtelo, haastelo satir = ilkku, ilkkuruno, ilkkukirjoitus (se ironi) satirisk = ilkkuinen scen = näyttämö, näkymö; kohtaus scenisk = näytelmällinen, näkymöllinen sentimental = hempeä-, hento-tuntoiuen sinne = aisti sinlig = aistillinen sinnesförfattning (Gesinnung) = mieli, mielenparsi situation = asema, tila skald = runoilija skaldekonst = runoustaide skaldestycke = runoelma skizz = eskissi, suunnitelma skulptera = veistää skulptur = veistotaide skulpturbild = veistokuva, veistämä skulptör = kuvanveistäjä, veistotaiteilija skådespel = näytelmä skådespelare = näyttelijä skådespelarekonst = näyttelijätaide skön = kaunis, oppos. ruma [vacker = korea, fager = sorea, täck = soma; sievä = nätt, ihana = förtjusande, pulska = prydlig]; det sköna = kauneus, kaunis skönhet = kauneus spela (utföra) = näyttää, näytellä, suorittaa, toimittaa stans = säkeistö strof == säe subjektiv = subjektivinen, itsekohtainen sublim = ylevä symmetri = tasasuhtaisuus symmetrisk = tasasuhtainen.
Talang = taidollisuus, taidonlahja, talangi talangfull = taidokas, taidollinen talangfullhet = taidokkaisuus teater = teateri teoretisk = tietopuolinen, teoriallinen tillknytning (ett styckes), lat. implicatio = solmiskelma (oppos. kehitelmä) tragedi = tragedia, murhenäytelmä tragiker = traagikko, tragediantekijä, -näyttelijä tragisk = tragillinen, murhenäytelmällinen täck = soma (se skön).
Uppränning = alkuluonnos (se utkast) utföra = toimittaa, suorittaa (se agera, spela) utförande = toimittaminen, suoritus (se aktion) utkast = suunnitelma, kehäys.
Vacker = korea (se skön) vältalare = kaunopuhelija (se rhetor) vältalig = kaunopuheinen (se rhetorisk) vältalighet = kaunopuheisuus (se rhetorik).
Viiteselitykset:
[1] Tekstissä on μύϑος, jumalaistaru, -satu. Koska, näet, enimmät sekä kertomarunolliset että mnrhenäytelmälliset aineet olivat vanhimpina aikoina otetut jumalaissaduista, tuli sana μύϑος myös merkitsemään kanta- eli runo-tarua, runon alkutarua, fabula; eikä ainoastaan semmoisissa kappaleissa, joissa aine todella olikin jumalaissadullinen, vaan myös missä näin ei ollut laita.
[2] Knvailus, ή μίμησις, oikeastaan jälitteleminen, mukaileminen, on Aristoteleen, niinkuin jo Platonin, ja heidän jälkeen koko muinaisuuden kaunotieteilijäin mukaan kaunotaiteen varsinainen olento, ja kaikki ihanne-taiteet, esm. musiikki, ovat kuvailuksia, jälittelemisiä. Kun sentähden Aristoteles tässä sanoo, että huilun- ja kitaran-soittotaiteesta — s.t.s. siitä musiikin osasta, jota esitettiin huilulla ja kitaralla — ainoastaan "enin osa" on kuvailusta, niin kuuluu tämä ristiriitaiselta. Ristiriitaisuus häviää kuitenkin, kun tiedetään, että mimesis-sanalla on kaksinainen merkitys: ahtaampi ja laveampi. Kuvailus ahtaammassa merkityksessä käsittää luonnon todenperäisten olojen huolellista jälittelemistä ja mukailtavain tarkkaa mukailemista, niinkuin esm. näyttelijät mukailevat esikuvaansa. Tätä näyttelijäin kuvailemista tahtookin Hermann yksinomaisesti viedä kuvailuksen ahtaampaan merkitykseen, ks. Herm. Comment, s. 84: "angustior significatio haec est,, qua imitari dicitur is, qui aliam in se personam suscipit". Laveampi merkitys taas käsittää taiteen oikean vapaan kuvailemisen, kuvituksen, fantasian, ja ihanteen, idealin, mukaan: "fictio rei alicujus ad similitudinem veritatis", kuten Hermann sanoo. Esimerkkinä näihin merkityksiin mainittakoon Polit. VIII 5, Bekk. 1340; Probl. XIX 15, Bekk. 918 ja XIX 27, Bekk. 919. Ks. näistä muutoin Herm. s. 84 ss. ja E. Müller: "Geschichte der Theorie der Kunst bei den Alten", II Osa, ss. 355 ja 356 ss. — Huomattavaa on muutoin, ettei tässä §:ssä mainittuin taidelajien luetteleminen suinkaan ole pidettävä minäkään varsinaisena selityksenä siihen, mitä Arist. sanoo I:ssä §:ssä, sillä muodoin että Arist. muka tässä nyt erittäin ja täydellisesti luettelisi niitä runoustaiteen lajeja, joista hän vasta aikoo puhua. Sillä hän puhuu tässä yleiseltä kannalta ja luettelee ainoastaan summassa niitä kaunotieteen lajeja, jotka ovat ahtaammassakin merkityksessä kuvailuksia.
[3] Bekker'in, Reiz'in ja muitten kanssa luemme tässä δια φωνής, eikä δια τής φύσεως. Koska Arist. tässä luettelee ne keinot, joilla taide kuvailee, niin on tämän paikan kanssa pantava yhteyteen Rhet. III Luk. 1, Bekk. 1403, jossa Arist. niin ikään mainitsee ääntä kuvailuksen keinona. Tässä ei kuitenkaan tarvitse ajatella elävien kuvailemista, esm. lintujen viserrystä, hevosten hirnumista, koirien haukuntaa j.n.e. — niinkuin sitä Hermann selittää, jonka tähden hän, syystä katsoen tätä sopimattomaksi, ehdotteleekin luettavaksi δια τής φύσεως, josta syntyisi se käsitys, että muutamat kuvailevat taiteen voimasta, muutamat tottumuksesta, muutamat taas luontonsa voimasta. Sen sijaan sopii tässä ajatella laulua ja lausuntoa, deklamatioma, joittenka käyttäjinä ilmaantuvat etenkin näyttelijät. Ks. Herm. s. 90; E. Müller, Gesch. d. Th., II, s. 346. — Niinkuin nähdään, alkaa Arist. heti selvittämään niitä eroavaisuuksia, jotka syntyvät esityskeinojen erilaatuisuudesta. II:ssa luvussa puhuu hän eri esineistä, III:ssa eri tavoista. Ett'ei Arist. kuitenkaan muuhun kuin esityskeinojen erilaatuisuuteen perustanut taiteen jakaumista eri taiteisin, olen koettanut osoittaa akademiallisessa väitöskirjassani "Försök tili framställning af Aristoteles' lära om det Sköna och Konsten", H:fors 1865 s. 66 ss.
[4] Syrinki, ή σύριγξ, oli moni-, tavallisesti seitsemän-putkinen paimenpilli, jonka putket eli pillit olivat järjestänsä toinen toista lyhyempi.
[5] Hermann lukee ή τών όρχηστών = tanssitaide. Heinsius ehdottelee: οί πολλοί τών όρχηστών, jota parannusta kuitenkin Teichmüller katsoo tarpeettomaksi, arvellen, että sanoihin οί τών όρχηστών on ajateltava sana μιμόυμενοι.