[6] 'Ηϑη, πάϑη ja πράξεις ovat Aristoteleella ei ainoastaan tanssitaiteen vaan koko kaunotaiteen esineitä. Sana ήϑη merkitsee sekä luonteita, character, että myöskin ylimalkaan siveydellistä, ethillistä mielenliikutusta, affectus. Πάϑη merkitsee sekä mielenliikutusta (ankarampaa kuin ήϑος), esthetillistä tiedesanaa "pathos" (himo, intohimo), että itse kärsimystä, kärsintöä. Πράξεις käsittää Aristoteleella ei ainoastaan toimintaa ("Handlung" esthetillisessä merkityksessä), vaan myöskin kaiken sen, mitä me laveammassa ja ahtaammassa ymmärteessä kutsumme situationiksi (asema, tila). Ks. Biese, "Die Philos. des Arist." II, s. 694.
[7] Tätä paikkaa on monella eri tavalla koetettu selittää. Me käsitämme sitä näin: Tavallisen käsityksen mukaan sanotaan epopealliseksi runoudeksi ainoastaan sitä kertomarunoutta, joka on runomitalle pantu. Ja niinkuin ihmiset ovat tottuneet runomittojen mukaan nimittämään runoilijoita, muutamia elegian-, muutamia jambein-runoilijoiksi j.n.e. (§ 10), niin on kuusimittainen runomitta näihin saakka katsottu epopean varsinaiseksi runomitaksi — niinkuin se todella onkin, ainakin pidemmissä kertomarunoelmissa. Sillä jos joku on koettanut muuhun mittaan sovittaa pidemmän epillisen kappaleen, niin on se huomattu sopimattomaksi (Luku XXIV, § 12), mutta pienempiä sopii muuhunkin mittaan sovittaa. Vaan ei tämä mitta kumminkaan tee kertomarunoutta. Sillä kertomarunous voi olla suorasanainenkin ja voi käyttää mitä mittoja hyvänsä, vaikk'ei aina erittäin hyvällä menestyksellä kuten Khairemonin esimerkki todistaa (§ 12). Se mikä tekee kertomarunouden, samaten kuin muunkin runouden, on kuvailus, mimesis. Yhtä vähän kuin siis voi Empedoklesta sanoa runoilijaksi, vaikka hän on runomitalla puhunut luonnosta (§ 11), yhtä vähän sopii myöskin sanoa kaikkia suorasanaisia teoksia kertomarunoelmiksi. Niin esm. ei millään muotoa sovi siinä kohden rinnatusten asettaa Sofronin ja Xenarkhon miimejä ja Sokrateen kanssapuheita. Edelliset ovat kertomarunoutta, Sokrateen kanssapuheet ei.
[8] Miimit, οί μΐμοί, olivat pieniä, kanssapuheen muotoon sepittyjä draamallisia kuvauksia tavoista, mielenliikutuksista ja elämän-oloista. Ehkä suorasanaisina olivat nämä kuvaukset kuitenkin kirjoitetut polennonmukaisella kielellä, tavallisesti Dorilaisten murteella. Tämän runolajin ensimmäinen käyttäjä oli Sofroni Syrakusasta, Sofokleen ja Euripideen aikalainen. Xenarkho oli tämän poika ja viljeli samaa runouslajia. — Perustauten erääsen paikkaan Athenaon tykönä, joka mainitsee Alexamenoa ensimäisenä Sokratisten kanssapuheitten tekijänä, ovat selittäjät näihin asti arvelleet Aristoteleen tässä asettavan Sokrateen kanssapuheet samalle kannalle kuin Sofronin ja Xenarkhon miimit ja siis sanovan niitäkin kertomarunoelmiksi. Syystä huomauttaa kuitenkin Teichmüller, kuinka uskomattomalta se tuntuu, ettei tuo tarkka Aristoteles olisi tehnyt sen tarkempaa eroitusta prosan ja runouden välillä. Sillä mitä me tunnemme näistä kanssapuheista todistaa niissä olleen filosofiallista ja dialektillistä sisältöä, eikä mitään kuvailusta (mimesis). Muutamat ovat arvelleet, että tässä muka olisi Platonia ajatteleminen, joka hänkin teki Sokratisia kanssapuheita, jota Teichmüller kuitenkin katsoo sopimattomaksi. Ks. Teichm. m. t. I s. 1 ss.
[9] Muutamissa painoksissa luetaan φυσικόν — luonnontiedettä koskevaa, eikä μουσικον.
[10] Empedokles Agrigentosta eleli 450 e.Kr. ja kirjoitti kolmen kirjan pituisen filosofiallisen oppirunon "luonnosta" (περί φύσεως).
[11] Sekä Hermann että Bekker'kin lukee tässä οθκ ήδη καi ποϊητήν προσαγορευτέον. Koska Arist. kuitenkin juuri, § 7, sanoo, että kertomarunoilija saapi seoinkin käyttää runomittoja, milloin mitäkin, niin näkyy meidän lukulaji antavan oikeamman ymmärryksen, koska "Kentauros" näkyy olleen joku epopea. Khairemoni eli Euripideen aikana taikka vähän myöhemmin. Tiedot hänestä ovat kuitenkin epävakaiset. Muutamat, niinkuin Athenæo, sanovat häntä tragiseksi, toiset, niinkuin Suidas ja Eudocia koomilliseksi kirjailijaksi. Tästä paikasta päättäin näkyy hän olleen epillinen runoilija.
[12] Polygnoto, kotosin Thasoosta, eleskeli 80 Olympiadin paikoilla. Hän kuvaili jaloja ja hyviä luonteita, joita hän valitsi enimmiten sankari-ajan historiasta. Pausoni sitä vastaan kuvaili mielellään huonoja ja siveydellisessä suhteessa häijyjä luonteita. Hän oli Athenasta syntyisin, Polygnotoa vähän myöhempi. Dionyso, Kolofonista kotosin, koetti kuvailuksissaan jälitellä Polygnotoa, mutta kun häneltä peräti puuttui ihanteellisuutta, joutui hän todellisuuden tarkaksi jälittelijäksi. Ks. näistä Lessing, Laokoon. — Hakaisiin suljetut sanat, joita ajatus vaatii, löytyvät Hermannin painoksessa: άνάγκη μιμεΐσϑαι.
[13] Joita on lueteltu I:sen Luvun 2 §:ssä, ja ylimalkaan kaikki ne taiteet, joittenka esityskeinoja Arist. mainitsee, I Luku § 2. Ihannetaiteet ovat, ks. Alkulause 4., Aristoteleen mukaan seuraavat: veistotaide, maalaus, tanssitaide, näyttelijätaide, musiikki ja runous.
[14] Sanalla λόγοι näkyy Arist. ymmärtäneen I Luvussa mainittuja Sofronin ja Xenarkhon miimejä, jotka olivat kirjoitetut suorasanaiseen muotoon. Ψιλομετρία (paljas-mitta) taas näkyy tässä merkitsevän kertomarunollisia teoksia ilman tanssitta ja musiikitta.
[15] Kleofoni mainitaan sepittäneen kymmenen murhenäytelmää. Kun hän tässä paikassa näkyy joutuneen Arist:een mieleen kertomarunoilijana, niin sopii tässä ehkä paremmin ajatella hänen teostaan Μανδρόβουλος, jota Arist. mainitsee Sophist. Elench. XV, 14.