[114] Värttinän äänellä, κερκίδος φωνή, tarkoitetaan nähtävästi sitä, kudotun kankaan avulla toimitettua sanomaa, jonka kautta muinaisuudessa kuuluisa Filomela ilmoitti onnettomuutensa sisarelleen Proknelle. Värttinä siis tässä efficiens pro effectu. Thrakian kuningas Terey, kurjasti pilattuaan kälynsä Filomelan, leikkasi tämän kielen poikki, jott'ei hän siitä voisi mitään kertoa ja sulki hänen vankiuteen. Filomela kutoi nyt kankaan, johon hän taitavasti teki kuvauksen kärsimyksistään, ja toimitti sen sisarensa Proknen käsiin. Prokne sen heti ymmärsi ja yhdessä kostivat nyt sisaret Tereylle hänen ilkityönsä.
[115] Tämä Dikaiogeneen tekemä kappale, Κυπριοι, ei ole tarkemmin tunnettu.
[116] Alkinoo-kertonmkseksi, Αλκίνου άπόλογος, sanotaan koko sitä Odysseian osaa, jossa Odyssey Alkinoolle kertoo elämänsä vaiheet, Od. VII-XI. Oikeastaan tarkoittaa tämä paikka runoa VIII v. 521 ss.
[117] Nim. Odyssey ja Kyprioi-runoelman sankari (jonka Arist. jättää nimittämättä) — sen sokeakin näkee, sanoo Hermann. Buhle selvittää: Odyssey ja hänen toverinsa (jotka olivat mereen hukkuneet!).
[118] Polyeido mainitaan kuuluisana dityramhin runoilijana 93:n Olympiadin aikoina. Sofista-nimensä arvellaan hänen saaneen monenpuolisesta taidostaan ja tiedostaan. Hän tunsi hyvin maalausta ja musiikkia.
[119] Theodekteen Tydeystä ei ole tarkkoja tietoja. Yhtä vähän Fineidaista.
[120] Hermann lukee εκ παραλογισμού ϑατέρου (jommankumman väärästä päätelmästä) eikä εκ παρ. του ϑεάτρον, ja puolustaa lukulajiansa sillä, ett'ei tässä ole puhe katselijoista, vaan näytelmässä toimivaisista henkilöistä.
[121] Alkutekstin seitsemän sanaa pitkä lause ei tuota käännöksen suhteen aivan vähää vaikeutta. Mitä osoittaa tässä merkityksiltään laaja sana σχήμα? Saksalainen kääntäjä, tai Walz, käyttää sanan "Bewegung", joka on sen puolesta mukava, että sitä voi sovittaa sekä runoilijan omaan sisälliseen liikutukseen eli intoon että ulkonaisiinkin ruumiin liikenteisin eli käytöksiin (joko sitten runoilijan taikka näyttelijän), mutta sopimaton sen puolesta, ett'ei se asiata ratkaise vaan kiertää. Latinaiset kääntäjät käyttävät "habitus corporis", ja ymmärtävät sillä siis ainoastaan ruumiin liikenteet eli käytökset (joko runoilijan taikka näyttelijän). Molempia olen katsonut sopimattomiksi, edellisen, näet, liian laveaksi, jälkimäisen liian ahtaaksi. — Arist:n ajatus näkyy olevan seuraava: Kun runoilija runoelmansa sepittää, täytyy hänen niin tyyni ajatella kuvaeltaviansa, että hän itse on tapauksissa läsnä, itse ikään kuin näkee sekä tapaukset että ne henkilöt, jotka tapaukset toimittavat. Sentähden täytyy hänen myös elävästi ajatella, selvästi mielessään kuvitella sekä tapauksien että henkilöiden ulkonaisetkin muodot. Tapauksien, näet, jotta hän välttäisi semmoisia virheitä kuin esm. Karkino teki "Amfiaraossaan"; henkilöiden taas, jotta hän osaisi oikein kuvaella miten minkin intohimon alainen henkilö itsensä käyttää, miten hän puhuu, mitä tekee. Täten soveltuu σχήμα sana sekä edellisiin että seuraaviin. — Teichmüller arvelee σχήμα sanan tässä käsittävän ainoastaan lausetavau (λέξις) muotoja: runoilijan pitää niin paljon kuin mahdollista hyväksensä käyttämän myöskin kuvanto- ja intolauseita, puheen koristeita j.n.e.
[122] Näin tämä paikka mielestämme paraiten käännetään. Ajatus on se, että ne runoilijat, jotka itse ovat ikään kuin intohimoissa, myöskin paraiten tietävät kuvaella intohimoisten lauseita ja käytöksiä. Niin puhuu esm. vimman alainen luonnollisimmalla tavalla vimmatun kieltä sekä kuvailee paraiten tämmöisen tilaa, ja vihan alainen paraiten vihastuneen. Luonnollista on, ett'ei asia ole niin ahtaasti sanojen mukaan ajateltava, että muka runoilijan on toden perästä hurjaan vimmaan joutuminen, ennenkuin hän voi vimman alaista kuvaella, niinkuin muutamat ovat selittäneet. Asia on aatteellisesti ymmärrettävä. Nämä lauseet ovat pantavat yhteen sen kanssa, mitä Arist. ylempänä puhuu (ks. Muist. 120), että, näet, runoilijan pitää kuvaeltaviansa niin ajatella, että hän niissä on ikään kuin itse läsnä, ja mieleensä kuvata ulkonaisetkin kohdat. Jos runoilijan tulee kuvaella esm. isänmaanrakkaudesta elähytettyä henkilöä, on hänen ajatteleminen itsensä niin syvälle tämmöisen luonteesen ja tekoihin, että hän ikään kuin omin silmin näkee hänen intohimonsa ja siitä syntyvät käytökset ja omin korvin kuulee hänen sanansa ja sillä tavalla itse on ikään kuin saman intohimon alainen. Teichmüller koettaa osoittaa, että nämäkin lauseet ovat ymmärrettävät ainoastaan lausetapaa tarkoittaviksi: joka parhaiten osaa käyttää ja kuvata vimmatun kieltä, se muka vaikuttaa myös meissä todellisinta vimmaa, ja se runoilija, joka parhaiten tuntee vihastuneen kieltä, herättää meissäkin todellisinta vihaa. Ks. Teichm. m. t. s. 100 ss. Ehkä tämä selitys on yksinkertainen kyllä, niin sen kielitieteellinen perustus ei ole mielestämme tyydyttävä (vrt. Müller, Hermann, y.m.). Huomattava on muutoin, ettei Arist. katsonut kaikkia intohimoja sopiviksi vaikutus-aineiksi näytelmiin, ks. Luku VI. — Hermann lukee meidän mielestämme sopivammin άπ' aυτής της φύβεως: itse luonnoltaan, eikä άπο της αυτής φύβεως, joten se käsikirjoituksissa on, ja jota Teichmüller'kin tahtoo puolustaa ja kääntää: saman luonnon tähden. Teichmüller selittää: intohimon alaisia uskomme siitä syystä, että heillä on sama luonto kuin meillä; vaikuttimena heidän puheissaan on sympathiallinen tunne, joka meitä heidän kanssansa yhdistää. Teichm. m. t. s. 119.
[123] Tätä, Aristoteleen koko kauneus-opille niin tärkeätä, paikkaa, jossa Arist. mainitsee niitä omaisuuksia, jotka synnyttävät runoutta ja taidetta yleiseen, vaikeuttaa valitettavasti paitsi erinomainen lyhyys ja selitysten niukkuus (— nimittäin Aristoteleen, vaan ei suinkaan kommentatorien puolelta —) vielä lisäksi tekstin epätarkkuus. Useimmat käsikirjoitukset kuuluvat: — οί μεν εύπλαστοι οί δε έξεταστικοί, jolla viimeisellä sanalla ei pääse mihinkään. Sen merkitys: valmis eli kykenevä arvostelemaan eli tuomitsemaan, ei sovi epithetiksi ευφνής sanalle, vielä vähemmin μανικός sanalle. Edellinen merkitsee, näet, hyvillä lahjoilla varustettua, taidokasta, talangikasta, jälkimäinen haltiokasta, runovimman alaista, runovimmaan taipuvaista miestä. Mutta jos se on jommallekummalle epithetinä annettava, niin täytyy se selittää edellistä, taidokasta, tarkoittavaksi. Silloin jääpi ενπλαστος määräyssanaksi haltiokkaalle — joka taas on mahdotonta kosk'ei haltiokasta voi millään muotoa sanoa "eri muotoihin helposti taipuvaksi". Paitsi sitä osoittaa jo sanojen järjestyskin, että ευπλαστος pitää kuuluman sanaan ευφυής ja έξεταστικός sanaan μανικός. Kun näin ei sovi, niin on arveltu että tämä sana ehkä onkin joku erehdys käsikirjoituksissa, ja että se kenties olisi luettava εκστατικοί kuten se löytyykin kirjoitettuna yhdessä käsikirjoituksessa. Näin Hermann, jonka lukulajia me tässä hyväksymme. Runoustaide ja kaikki taide vaatii siis Arist:n mukaan joko taidokasta (talangilla varustettua) tahi vimmassa olevaa miestä. Nämä ovat kumpikin runouteen kykeneviä. Ei asia kuitenkaan ole niin ymmärrettävä, että näiden molempain omaisuuksien aina pitäisi löytymän erillään toisistaan, vaan pikemmin niin, että joku määrä toista aina on olemassa siinä, missä toinen pää-asiallisesti hallitsee. Kokonaan väärin arvelee Tyrwhitt, että ευφυούς sanan jälkeen olisi ajateltava sana μάλλον, jonka kautta taidokkaisuudelle, ευφυΐα, myönnettäisiin etevämpi sija taiteen synnyttämisessä kuin runovimmalle, μανία. Sillä jos jompikumpi näistä on arveltava etevämmäksi, niin teksti aivan selvään antaa etu-oikeuden μανία'lle. Sen huomaa myöskin Arist:n vasta lausutuista sanoista οι εν τοίς πάϑεσιν — - — άληϑινώτατα κ. τ. λ. Tarkemmin olen koettanut tätä todeksi näyttää Arist. Lära om d. Sköna o. Konst, s. 31 ss. Ks. muutoin tästä paikasta Müller m. t. II. s. 363 muist. 9.