[134] Nim. tapauksissa eli toiminnoissa (έν τοίς πράγμασiv).
[135] Mm. puheessa (έν τω λόγω), runoilijan ja näyttelijän.
[136] Iliadin alkusanat. — Protagoras, joka tieteellisesti selvitti runoilijain teoksia, näkyy arvelleen, että imperativia käytetään ainoastaan käskyissä.
[137] Niinkuin hänen jälempänä seuraavista määrityksistään huomataan, käyttää Arist. näitä kolmea viimeistä sanaa toisessa ymmärteessä kuin me niitä käytämme.
[138] Hermann parantaa: και γαρ το ΓΡ ανευ του Α ουχ εστι συλλαβή, άλλά μετά του Α.
[139] Tämä monin puolin turmeltu ja monenlaisilla eri lukulajilla varustettu paikka, §§ 6 ja 7, on, kirjan itse aineesen katsoen, kaikeksi onneksi aivan vähän arvoinen, jonka tähden voimmekin jättää eri lukulajien luettelemisen. Otollisimman lukulajin näyttää meistä Hermann esittäneen, vaikka se kyllä paljon poikkee käsikirjoituksista. Ks. Herm. Comment s. 164.
[140] Hermann arvelee, että Arist. sanalla συνϑετός, korkomerkki viimeisellä tavulla, ymmärsi välipuheella eli sovinnolla asetettua, mistä ihmiset pitävät yhtä mieltä, sovinnaista (konventionel), mutta sanalla σύνϑετος, korkomerkki ensi tavulla, liitettyä, yhdistettyä, kokoon pantua.
[141] 'Ο δέ sanojen lisäksi on λόγος ymmärrettävä.
[142] Käännämme Hermannin mukaan, joka lukee τα πολλά των μεγαλeίοτέρων οίον 'Ερμοκαϊκόξανϑος (Bekker ja Didot'n painos Μεγαλιωτών). Hermokaikoxanthoksi nimitti eräs pöyhkeä runoilija Megale-saarta, syystä, kuten arvataan, että joet Hermo, Kaiko ja Xantho sen tienoilla juoksivat mereen.
[143] Odyss. I. 185. XXIV. 307.