Liisa. Hm, tuommoinen sairaloinen vanhan pojan tupukka, tuskin tervettä päivää näkee.
Paavo. Mutta tiedäppäs sinä, Liisa, että raha se on, joka veivaa… sen voimaa ei voi vastustaa. Mikäpä on nuoren rouvan nyt elellessä? Hän on kuin jumalan kukkarossa… ei tarvitse panna niin tikkua ristiin… komentaa vaan toisia… syö, makaa ja huvittelee. Eikös sellainen elämä kelpaa…?
Liisa. Niinpä taitaa olla. Vaan sellaiset ihmiset eivät muusta pitänekään väliä, kunhan vaan on rahaa…
Paavo. Minkälaiset ihmiset? Mitä sinä sillä tarkoitat?
Liisa. Minä olen vaan kuullut vähän kummallisia huhuja nuoresta rouvasta…
Paavo. Huhuja…
Liisa. Niin… olen kuullut kerrottavan, että hän ollut kapakkalaulajattarena Helsingissä. Sellainen ammatti ei ole kunniallista naiselle…
Paavo. Mitäpäs siitä, mutta nyt hän on rouva… ja oikein patronessa.
Liisa. Ja minä olen patronessan kamarineiti.
Paavo. Kamarineiti! Vieläpä mitä… sisäpiika olet — et muuta.