Patruuna. Jaha, jaha… Niin ehkä on parasta, että menen lepäämään… kyllä minä jaksan mennä yksinäni, ryhtykää vaan työhönne, poikani! (Erikseen). Minulla on sentään uskollinen palvelija, ainoa, johon voin luottaa.
(Menee hiljalleen).
Eetu (Istuutuu kirjoituspöydän ääreen). Ei ole ukosta enää eläjäksi, vaan mitäpäs minä siitä! Mitäs tässä turhaa surkuttelee… (Rupeaa kirjoittamaan). On tämä sentään toista, kuin maankyntö, en enää kotiin lähtisi mistään hinnasta. Patruuna on minulle hyvä mies ja rouva onkin kuin itse enkeli… minulla on kerrassaan herraspäivät! Se oli onnen potkaus se ensimäinen viljakauppa, patruuna ihastui siitä ikihyväksi. Nyt on jo tehty sellaisia kauppoja paljon ja aikatavalla petetty talonpojantolvanoita… onhan patruuna tosin viimeaikoina käskenyt maksaa vähän paremmin, sanoi liian petoksen tuntoaan vaivaavan… Mutta minun tuntoani ei vähääkään vaivaa, vaikka maksankin vähemmän ja pistän loput omaan taskuuni… hyvä palkka vielä lisäksi, mikäs tässä on rikkaaksi tullessa! Viiniä saa kellarista ja olutta, mutta eihän sitä viitsi enää juodakaan…
(Liisa tulee).
Liisa. Oliko patruuna täällä istumassa, kun herra tuli?
Eetu. Eihän se sinulle kuulu!
Liisa. Mutta minun pitää mennä auttamaan rouvaa hänen pukeutuessaan…
Eetu. No se ei taas minulle kuulu.
Liisa (Erikseen). Mokomakin tässä vielä ylpeilee! Entinen torpanpoika!
Eetu. Mitä sinä vielä mutiset?