Mutta Leiv Hegglid jo silloin lepäsi meren pohjassa.
* * * * *
Samana iltana, kun edellinen tapahtui kaupungissa, vietettiin Dalessa kolmatta hääpäivän iltaa. Ne olivat suuremmoiset häät, juuri niin semmoiset kuin semmoisilta osattiin odottaakin. Mutta hyvin surullista oli niiden vietto, kun morsian ei ollut iloinen. Kaikki ihmettelivät ja olivat alakuloisia, kun hän seisoi niin kylmänä ja vaaleana tuon kirkkaan, kiiltävän morsius-kruunun alla. Ei koskaan nähty hänen nauravan ja jos hän hymyilikin, niin oli se niin kolkkoa ja surullista. Hänen silmänsä olivat kovat ja tylsät kuin unettomuus olisi häntä öisin vaivannut. Kaiken taitonsa Knut käytti saadakseen seuraa iloisemmalle tuulelle; vaan muutamat olivat varmaan tietävinään, ettei Knutkaan ollut niin iloinen kun h&n tahtoi näyttäytyä.
Tuskailtiin, että Alfhildin oikea sulhanen on Amerikassa. Pujahtelipa yksi ja toinen Björn Haugstadin pilkkasäkeistäkin miesjoukon huulilla. Monen pojan sydämen oli näet Alfhild haavoittanut ja nyt yllämainituilla pilkkasäkeillä ja monenlaisilla muilla kompasanoilla he koettivat huojentaa synkkää raskasmielisyyttään. Kun juomat poikien päissä rupesivat milloin vaikutus-mahtiansa näyttämään, niin alkoivat asianomaiset päät ja sitä myöten muutkin ruumiinosat hurjaantua ja villiintyä. Jo toisen hääpäivän iltana hyppivät muutamat pojat vaahdossa suin puukkojaan heiluttaen. Sulhanen näki siis paraimmaksi pysyä leikistä pois ja oleksi enimmäkseen vanhuksien luona vaan. Kolmannen hääpäivän iltana jatkettiin samaa riemua, samalla tavalla. Ihan mielettöminä jo hypeltiin. Puukot korkealla päiden yli välkähtelivät ja korvia särkevä kirkuna silloin tällöin kauaksi kuului. Knut pysyi vaan tuvassa ja Alfhild kalman vaaleana istui isänsä, äitinsä ja muiden sukulais-eukkojen keskessä. Hän oli niin kovasti vajonnut tuumimaan synkkää kohtaloaan, ettei hän muiden läsnäoloa voinut huomata. Leiviä hän vaan ajatteli. Välistä tässä istuessaan, vajoutui hän niin haltioihinsa ja uneksi, että Leiv astuu sisään ovesta, ottaa — kuten sankari eräässä kansantarussa — nuo suupaltot ja heittelee yhden toisensa perään, kuin kintaita vaan, ikkunasta pihalle ja sitten nostaa hänet satulalle hevosen selkään ja ratsastaa hänen kanssaan pois, sanoen: "Nyt rakkaani me olemme yhdessä, eikä kukaan meitä voi eroittaa!" Kuta kovemmaksi melu tuvassa yltyi, sitä syvemmälle hän vaipui unelmiinsa. Hän istui vaan oveen tähystellen, ikäänkuin jotakin odottaen. Turhaan koetti äiti, turhaan koettivat muut häntä puhutella. Kysyivät, tahtooko hän tanssia; ei. He kysyivät, tahtooko hän mennä sulhasensa luo; ei. Hän ei tahtonut mitään. Hän istui kuin huumaantuneena ja uneksi mahdottomia unelmia…
Sitten hän äkkiä kavahti ylös ja vihlovasti kiljahtaen murtautui tuon eukko-ympyrän läpi ja tanssintapaisesti horjahtelevin askelin lähestyi hän ovea. Ihan liidun vaalea hän oli ja silmät kamalasti tunkeutuivat kuopistaan esiin.
Oven edessä seisoi Leiv, korkeana ja kalpeana häntä suurilla, kalseilla, kuuntapaisilla silmillään tähystellen; tukka ihan märkänä valui kankeina suortuvina yli otsan; suu valkeine hampaineen oli puoleksi avonainen; takki ja koko mies yltyleensä oli märkä ja poistuessaan näytti, kuin hän olisi polviaan myöten vedessä kahlannut. Alfhild ojensi kätensä häntä kohden. "Leiv", parkasi hän tukahtuneella äänellä. "Leiv", kuiskasi hän niin hellästi, että kaikki huoneessa olijat heltyivät. Samassa kaatui hän tunnottomana maahan, josta hänet ulos kannettiin. Kaikki peljästyivät; juopuneet selvisivät, naiset vaikeroivat; ja samana iltana koko hääjoukko, paitsi lähimmät sukulaiset, palasivat kotiinsa.
* * * * *
Alfhild sairastui tästä ankarasti. Parattuaan oli hän kuin toinen ihminen, niin hiljainen, äänetön ja surullinen. Knut piti häntä niin hyvänä kuin suinkin voi, ja ystävyydellä ja helleydellä Alfhild hänelle hänen ystävyytensä palkitsikin. Vaan todellista iloa ei talossa löytynyt.
Sanottiin Alfhildin näkevän hyvin usein Leiviä. Eikä hän näyttänyt enään häntä pelkäävänkään. Hän hyvin usein Leiviä puhutteli ja kun Knut sai joskus tätä kuulla, niin itki hän. Tämmöisinä hetkinä ei ollut puhuttelemisista apua; hän ei niitä kuullut. Knut koetti lukea virrenvärsyjä ja rukouksia; ei sekään auttanut. Tuotiin tohtori, tuotiin pappi, vaan kaikki turhaan. "Sinä et sitä niin raskaasti saa mieleesi painaa", sanoi Alfhild, "ei se tee pahaa". Ja tämmöistä oli muutamia vuosia. Silloin se taukosi itsestään. "Nyt on Leiv päässyt vapaaksi", sanoi Alfhild. Jonkun ajan kuluttua tämän jälkeen kuoli hän.
Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen oli hän myönyt talonsa ja jakanut kaikki köyhille, paitsi vähäistä osaa, jonka hän jätti itselleen. "Ei Leiville ole tästä paljo apua siellä, missä hän nyt on", ajatteli Åsbjörn; "mutta synti — synti on suvusta pois saatettava." Tämän jälkeen ei hän enään kauan elänyt. Lukuisasti olivat kyläläiset häntä haudalle saattamassa. "Hän oli parempi mies kuin kukaan olisi osannut arvatakaan", sanoi pappi hautauspuheessaan, ja kaikki tunnustivat papin oikein sanoneen.