Hän läksi tästä ja meni toiseen huoneesen. Siellä istui monta maalaista juomassa; oli jo jotenkin myöhään. Muutamat olivat juovuksissa. Tuvassa sakean sumun tavalla leijaili tupakan savu ja raskas ilma. Leiv olisi mielellään kääntynyt takasin. Mutta siellä istui eräs — kukahan se lienee ollut? Hän näytti olevan kaikkein enemmän juovuksissa, kirkui pahemmin kuin muut, hakkasi pöytää ja myrskyn tavalla vannomiset hänen suustaan vyöryivät… Se oli Björn!
— Björn Haugstad. —
Leiv pyysi olutta ja istautui. Hän oli vaalea. Nyt saan minä kuulla… ajatteli hän.
Björnkin istui kerskaten ja kehuen nuorta hevostaan. No se vasta hevonen oli, ei — koko kylällä kukaan sille piisannut; jälkeen vaan jäivät. Ei koskaan hän ollut noin komeaa eläintä ennen nähnyt. Kyllä siitä hevoisesta lähtee, kun vaan tiukalle panee. Ja miten erinomaisen viisas se on! Näytä vaan vähänkään ruoskaa, niin kyllä lentää. Löytyykö kukaan, joka vaihtaa tahtoisi?
Vielä tuli eräs mies sisään. Se oli karkeapintainen ja tummaverinen, synkkä ja ruma. Sen ruskeat kasvot olivat ilkeässä hymyssä ja muutamia harmaita hiussuortuvia riippui toisen korvantaustan alla. "Hyvää iltaa Björn", sanoi hän lyöden raskaasti kättään Björnin olkapäähän. "Hyvää iltaa Hans", huudahti Björn. Leiv säpsähti, tarkasteli miestä ja tunsi hänet taas. "Vieläkö sinäkin roisto elät", ajatteli hän, "sinä, joka ryöstit minun rohkeuteni ja minun lapsuudestani iloisuuden."
"Täälläkö sinäkin istut?" jatkoi Hans. "Ja minä kuin luulin sinun kerran muuallakin iltaa viettävän?"
"Hohoh!" yrähti Björn ja sylkäsi. Sitten otti hän tuopista aika kulauksen ja lauloi näin:
Ja jos mun vaadit viettämään häitä, Niin kernaammin etsin nuoranpäitä, Ja jos mua vaadit häähamoseen, Käyn ennen Svarte-Urd'in vuorehen.
"He he", sanoi Hans. "Ei se ole ihan varma, että se, joka näinä päivinä on morsiamena, niin sanoo." "Hänkö? — Hän on iloissaan siitä. Elä usko semmoisten tyttöjen menevän naimisiin pojan kanssa — ei, talon kanssa he naimiseen menevät; käsittänethän nyt sinäkin tuon. Kippis!" — "Kippis, maljanne!" — Leiv istui ikäänkuin järkensä kadottaneena avossa suin… "Kansa kertoo", jatkoi Björn puhettaan. — "Kansa kertoo minun pitävän tuosta huitukasta. — Ei kukaan kumminkaan tiedä oikein" — hän taas kulautti — "ja yhtäpä se nyt onkin… Kyllä se velho onkin kaunis… Sanokoot mitä tahansa, mutta ei koko kyläkunnassa ole hänelle sopivaa puolisoa. — Kippis! — Mutta häneen minä en koskaan luottanut. Ja oikeinhan minä siinä teinkin, minä hupakko." Hän löi nyrkillään pöytään; olutpullot kaatuivat nurin ja olut virtasi permannolle; hän nojautui pöytää vasten ja itki kovasti. "No, no Björn", sammalteli Hans, "elä itke! elä itke! kun sinulla ei ole yhtään itkemisen syytä. Eikö sitten sinun eukkosi voi olla yhtä hyvä kuin Knut Åseninkin, vaikkapa hänen eukkonsa olisikin nimeltä Dalen Alfhild?"
Silloin eräs naurahti niin kamalasti, että niin juovuksissa kuin kaikki olivatkin, jokainen oli sen kuullut. Mutta samassa hän olikin jo ulkona. "Niin, se oli ainoastaan eräs hullu englantilainen", sanoi eräs. Ruvettiin taas juomaan, joka päättyi valtavaan tappeluun. Useimmat saivat kovia kolahduksia, ja Björn Haugstad kaikkein kovimpia.