Mutta illemmalla kuului vahva, karkea ääni laulavan kartanolla: —
Tytön mieli on häilyväinen, Siin' ei oo kenkään pysyväinen, Hän ei voi kiintyä yhtehen, Vaan jakaa lempensä monellen.
Laulaja oli Björn Haugstad. Alfhildin kasvoilta veret poistuivat, niin että hän näytti tuossa istuessaan ihan marmorikuvan näköiseltä. Muutamat juoksivat ulos saadakseen miestä käsiinsä. Mutta tämä olikin ajoissa kynttänyt tiehensä. Nuoret kokivat tanssia ja leikkiä. Mutta olkoon ilo täksi illaksi lopussa, tuumi Alfhild.
Vanha Hegglidin Åsbjörn oli nyt suruun pakahtua. Mitähän poika tästä tuumannee? Löytyyhän sielläkin syvää ja aavaa vettä, Leiv ei kärsi missään pilaa. Åsbjörn arveli ja aprikoi mitä hänen on nyt tehtävä. Erittäinkin rasitti häntä yksi ajatus, jota hän ei voinut mitenkään saada mielestään. Tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt luotansa poistaa kaiken sen, jota hän ei luullut kunniallisesti omaavansa. Jos hän näin tekisi, niin tulisi synti suvusta pois riistetyksi, ja onni astuisi sijaan. Mutta tätä taas tarkemmin punnittuaan tuli hän siihen päätökseen, että ne eivät oikeastaan olleetkaan hänen rahojaan, vaan Leivin. Oliko hänellä oikeus antaa pois toisen omaisuutta? — Mutta eiväthän ne olleet kunniallista rahaa? — Niin, mutta kun ne olivat Leivin? — Täten hän rauhattomana yksikseen mietiskeli. Aikoipa hän välistä kysyä neuvoa papiltakin. Mutta hän oli tietävinään, mitä pappi tähän sanoisi. Semmoiset ovat niin herkeät juoruamaan. He eivät paljon siitä tiedä, miltä maailma alhaiselle tuntuu. Ei maksaisi vaivaa puhua papille; tulisi ainoastaan väärin ymmärretyksi. Hän jätti sen sikseen. Mutta itse ei hän voinut pulmaa selvittää. Hän aikoi siitä suoriutua sillä, että antoi 10 taaleria köyhille. Mutta kun Knutia ja Alfhildia kolmannen kerran kuulutettiin, antoi hän vielä viisi taaleria lisää. "Sinä olet kuitenkin parempi mies, kuin rahvas luulee, sinä Åsbjörn", sanoi pappi. Åsbjörn oletti, että hänelle oli hyvää siitä sanasta, eikä hän voinut olla rakentamatta toiveita siihen.
* * * * *
Leivin matkustaminen oli vaikeata. Syksy myrskyt heittelivät laivaa sinne tänne; välistä laivaväki tiesi kulun suunnan, välistä ei. Kaksi kertaa olivat he kuoleman hädässäkin. Mutta nämä vaikeudet vihdoin voitettiin ja saavuttiin viimein Englantiin. Leiv muutti heti toiseen laivaan, ja matkusti Norjaan. Silloin oli jo syksyä hyvä joukko kulunut.
Maihin nousi hän samalla laivasillalla, jossa hän oli isästään eronnut. Heti vuokrasi hän itselleen asunnon eräässä majatalossa ja oli iloissaan, että ei kukaan enään häntä tuntenut. "Minähän tahdoinkin palata suurena miehenä takasin!" nauroi hän itsekseen.
Hän oli muuttunut laihaksi; silmät olivat painuneet entistä syvemmälle, ja kasvot olivat muuttuneet teräviksi ja ylt'yleensä verhottuneet sakealla parralla. Pitäisipä tiedustella, jos Alfhild minua enään tuntee, ajatteli hän. Päältä nähden heti jo huomasi, että hän oli nyt komeampi kuin kotoa lähteissään.
Hän ei ollut vielä toivoton. Hän oli ottanut huomioonsa erään merkin, jonka hänestä nähden pitäisi ennustaa hyvää. Amerikasta lähdettyään oli hän ajatellut: jos minä tämän tekoni jälkeen pääsen hengissä kotiin, niin en minä pääse oman itseni tähden, vaan Alfhildin tähden, joka on tuleva vaimokseni. Nyt oli hän palannut kotiin ennen, kuin kukaan osasi odottaakaan. Silloin varmaankin sen täytyi tapahtua Alfhildin tähden. Eikä hän taas osannut sitäkään aavistaa, että Alfhildin kaltainen tyttö voisi olla kunniaton. Hän tosin voisi hetkiseksi hairahtua, vaan tarpeen tullessa hän kyllä muistaisi sanansa ja sen pitäisi. Ja kun hän kerran saa Alfhildin omakseen… kaksin- ja kolminkertaisesti on hän silloin tekevä hyvää ja siten palkitseva kaikki vääryytensä. Ei pieninkään pilkku olisi sitten hänen sukunsa kunniaa tummentamassa.
Hän astui alas ruokasaliin. Siellä hän ehkä kohtaisi joitakuita tuttaviaan. Mutta siellä ei ollut ketään.