"Eiköhän se ollut, niinkuin luulin, pois matkustettuasi, jotenkin vaarallista että heitit tytön oman onnensa nojaan. Ovathan tytöt niin heikot, etenkin jos pojat kenestä pitävät. Ja onhan Knut Åsen kaunis mies ja älykäs vielä päälle päätteeksi. Kyllä hän varmaankin osaisi siksi odottaa kunnes kala koukkuun käy.
"Ihan todenmukaisesti kerrotaan Knutin ja Alfhildin viettävän häitään ensi syksynä ja ensi sunnuntaina kuuluutetaan jo ensi kerran. Alfhildin ajatusta tästä en tiedä. En ole kaukaan aikaan saanut häntä puhutella; näyttää siltä kuin hän karttaisi minua ja minäkään en ole tahtonut häntä häiritä. Olenhan minä tottunut saamaan semmoista kohtelua ennenkin. Tätä kaikkea kun olen saanut kuulla, niin koski se minua niin kovin, ett'et mitenkään voisi sitä uskoa.
"Muutamat sanovat Alfhildin olevan jotenkin surumielisen. Jos luulet voivasi, niin tule kotiin, eihän sitä kukaan voine estää. Olisi suotavampaa jos et semmoisesta tytöstä pitäisi lukua ensinkään; onhan hän, luullakseni, jotenkin huikentelevainen. Mutta onhan nuoruus ja rakkaus siksi toisekseen jotakin ihan käsittämätöntä. Mitä enemmän ystäväsi edestä saat kärsiä, sitä rakkaampana sinä häntä pidät. Tiedäthän että olet vahva mies. Elä siis ole tästä tietävänäsikään. Elkäämme tästä kumminkaan olko suruissamme; eiväthän he vielä ole vihillä olleet." —
Hän luki kirjeen. Luki kerran, luki kaksi, lukipa useampiakin kertoja. Hän luki sitä siksi, kunnes ei mikään kohta siitä jäänyt ymmärtämättä. Seuraavana päivänä, niin sanottiin, kuleskeli hän ympärinsä tähystelevin silmin ja yksikseen puhuen; eikä vastannut kenenkään puhuttelemisiin ja käyttäytyi kaikella tavalla ihan hullun tapaan. Sitä seuraavana päivänä oli hän taas tyyni ja rauhallinen. Katse oli jäykkä, hän oli vaalea kuin ruumis ja silmissä väikkyi niin ilkeä loisto kuin olisi hänellä ollut jotain pahaa mielessä. Mutta rauhalliselta hän muuten näytti. Itsekseen oli hän päättänyt: minun täytyy saada Alfhild hyvällä tai pahalla, jos Jumala ei minua auta, niin koen itse auttaa itseäni… Kahdeksan päivää hän teki työtä kuin ennenkin. Sitten läksi isäntä pitkälle matkalle ja jätti Leivin kartanoa hoitamaan. Toisena yönä Leiv katosi. Toiset pahinta peläten rupesivat häntä etsimään; olihan hän ollut viime aikoina niin eriskummallinen. Mutta kukaan ei saanut hänestä tietää vihiäkään. Palattuaan kotiin tuli isäntä hyvin pahoilleen, sillä olihan hän pojasta paljo pitänyt. Ruvettiin uudestaan etsimään. Silloin huomasi isäntä rahalaatikon olevan tyhjänä. Siinä olikin ollut paljon rahaa, sillä vähää ennen oli hän taloansa vastaan ottanut suurenmoisen rahalainan. Ja hän oli luottanut Leiviin kuin itseensä. Hän rupesi kaikkia epäilemään. Kaupungissa sai hän tietää, että useampia laivoja oli juuri viime yönä lähtenyt Europaan. Leivin nimeä ei ollut luetteloissa; mutta eräs oli nähnyt hänen sanottuna yönä olleen kaupungissa. Sitä ei ollut vaikea käsittää. Leiv oli ottanut kassan mukanansa ja paennut.
Ja niin oli Leiv kumminkin sukuheittiö.
* * * * *
Sen jälkeen kun Alfhild kihlaantui Knutin kanssa, ei hän nähnyt yhtään iloista päivää. Heti sen päätettyä tunsi hän tulevansa tätä perästä päin katumaan. Näytti siltä kuin jos vanha rakkaus Leiviin olisi uudestaan herännyt. Yksin ollessaan ajatteli hän enemmän Leiviä kuin Knutia. Monena yönä itki hän itsensä nukuksiin; monena yönä ei hän rasittavilta unelmilta voinut nukkua.
Mutta kun hän näki, miten iloissaan vanhemmat olivat siitä, että hän Knutin ottaisi, ja kun hän huomasi miten iloinen Knutkin oli, niin tunsi hän saavansa siitä huojennusta ja hän voikin silloin aina hetkeksi hänet unohtaa. Ollessaan muiden kyläläistensä seurassa oli hän aina iloisempi, sillä eihän hänen nyt tarvinnut hävetä kihlaustaan. Jos keskustelu rupesi häntä milloin rasittamaan, niin koetteli hän aina lohduttaa itseään sillä, että Leiv ei varmaankaan tule. Eipäs hän kirjoita, eipäs kirjoita, sanoi hän itsekseen. "Hän on luultavasti kohdannut Amerikassa jonkun toisen. Semmoiset eivät varmaan ole yhdessä lujemmat kuin toisessakaan."
Kuta kauemmin kului aikaa, sitä surullisemmaksi hän tuli. Tosin Knut oli kaunis ja elämänhaluinen poika; mutta kumminkaan ei se ollut se, josta hän piti. Kun Knut hänelle leikkiä lasketteli, ei hän koskaan tullut siitä hilpeäksi. Mutta hilpeydessäkin oli jotain kylmää, mikä ei tahtonut lämmitä: poika oli oikeammin vieras hänelle. Kun Knut sulki hänet syliinsä, muuttui hän noloksi ja alakuloiseksi, ikäänkuin tietäisi myövänsä itsensä taloa ja kultaa vastaan. Ei se ollut tämä, joka oli hänen poikansa; tälle hän ei ollut itseään koko hehkuvalla halulla antanut. Joskus hän puoliksi aprikoi tehdä lopun itsensä ja Knutin välisistä suhteista. Sitten hän matkustaisi Leivin jälestä Amerikkaan; siellähän ei sukuperä ja rikkaus tule kysymykseenkään. Mutta silloin katui hän sitä taas vanhempainsa tähden ja Knutin tähden, eikä hän tietänyt, välittikö Leiv hänestä. Hän ei kirjoita, eipäs hän kirjoita, vaikeroi hän itsekseen. "Kenties hän on löytänyt Amerikassa paremman itselleen!" Eräänä iltana oli hän matkalla Hegglidiin, hän tahtoi puhua Åsbjörnin kanssa. Mutta hän peruutti aikomuksensa ja kääntyi tiellä takasin. Pitäjäläiset, vanhemmat, Knut… olkoon, niinkuin nyt on, sanoi hän itselleen ja vapisi.
Vanhemmat huomasivat, ett'ei Alfhildin laita ole, niinkuin pitäisi; Knut huomasi sen myöskin. He miettivät tätä, Knut oli peloissaan: mitähän jos Alfhild katui Björn Haugstadin tähden. Vanhat eivät tietäneet muuta keinoa kuin kiiruhtaa häitä. Kun hän kerran oli naimisissa, niin kaikki kyllä hyvälle tolalle kääntyisi. Samaa arveli Knutkin. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille, ei paljon puuttunut siitä, että hänkin olisi samaa ajatellut. "Tehkää, kuten vaan itse haluatte", sanoi hän. He määräsivät hääpäivän, heidät kuulutettiin ja kuuliaiset vietettiin Dalessa suurella juhlallisuudella. Nyt saan koettaa olla iloinen, tuumaili Alfhild.