Leiv nousi tulipunaisena ylös. "Siinä on kylliksi", sanoi hän. "Kummallista kuinka sinä, joka olet parooni, voit noin halpamielisesti ajatella."
Tämä oli ihan uutta paroonista. Hän kohautti olkapäitään ja naurahti. "Olkaamme rehellisiä molemmin puolin", sanoi hän. "Minä en ole enemmän parooni kuin sinäkään. Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista; luonto on minua kohdellut yhtä väärin kuin sinuakin… Mutta kun minä Amerikkaan tultuani huomasin, että kansa antaa etusijan ylhäiselle suvulle ja sen semmoiselle, niin sanoin minä itseäni parooniksi… Valhettelinko? En ensinkään. Ja todellakin, eihän minulla ja paroonilla olekaan mitään eroitusta; syntyperäisellä paroonilla ei ole oikeutta enemmän olla paroonina kuin minullakaan; nimessä vaan on koko eroavaisuus, ja voinhan minä sitä pitää, niinkuin joku toinenkin,… ja sehän on ihan luonnollista, että minulla on sama elämänhalu ja sama elämisen oikeus kuin jollakulla paroonillakin! Me molemmat olemme samanlaisia; tässäkin ruumiissa palaa elämän kuluttava tuli, ja tämäkin sielu halajaa elämää ja iloa… Lyöttäytykäämme yhteen, me molemmat! Me seisomme samallaisella alustalla; ruvetkaamme siis yksissä toimimaan! Irroittakaamme itsemme tästä orjuudesta! Oli mies, Mr Hegglid…"
Leiv seisoi avossa suin tähystellen. Mikä muutos! "Paroonista" oli kaikki loisto kadonnut. Kuka seisoi tuossa? Pieni, laiha löntti mieheksi, ruma, raaka, raukka, ihmisheitto ja lurjus vielä päälle päätteeksi. Leivistä tuntui olo niin tavattoman tukalalta. "Hyvästi", sanoi hän. Parooni tuntui hänestä ihan inhoittavalta. Kaksi aaltomaista juonetta risteili paroonin kasvoissa; toisessa näytti vihastuminen ja toisessa häpeä kuvastuvan. "Pyydän anteeksi", sanoi hän ivallisesti, "minä luulin teitä mieheksi, herra Hegglid. Niin, niin se on, Jumala paratkoon, täällä maailmassa, ihminen niin monesti erehtyy… Hyvästi! köyhyys ja ylpeys, ne sopivat niin huonosti yhteen. Kunhan sinäkin elät niinkauan kuin minä olen elänyt ja kärsit mitä minä olen kärsinyt, niin sinustakin tulee filosoofi! Olisipa hauska, että näkisin sen päivän. Voi hyvin siksi, lapsi raukkani!" Hän läksi, eikä Leiv enään koskaan häntä nähnyt.
Tämän jälkeen elämä tuntui niin ihmeen kolkolta ja hävettävältä hänestä. Tuota keskustelua hän niin häpesi, jotta jos hän joskus sattuikin muistelemaan paroonia, niin tuntui kuni raskas vihlova tunne olisi hänen rintaansa viileksinyt. Paroonin sanat olivat niin mitättömän alhaiset hänen mielestään, vaan kumminkin tuntui hänestä siltä, kuin jos paroonin sanat olisivat olleet hieman hänen omien ajatuksiensa mukaiset. Eikö hän itsekin ollut tullut siihen huomioon, että elämä tekee vääryyttä, ja että hän on myöskin siltä vääryyttä kärsinyt? Eikö hän itsekin ole nureksinut kohtaloansa ja eikö hän joskus melkein itse Herraakin ole uhkaillut? Nyt tuntui hänestä tämä nureksuminen niin raukkamaiselta. Hän oli häpeissään kuin koira. Uudestaan rupesi hän työhön haihduttaakseen noita aatteita mielestään. Valituksilla, tuskailemisilla ei voida mitään voittaa, mutta tyyneydellä ja kunnollisella työllä.
Hänellä ei oikeastaan ollutkaan mitään erinomaista hätää.
Hänellä oli hyvä palkka ja seuraavana vuonna sai hän taas koroitusta, Alfhildiakaan hän ei voinut epäillä. Eihän noin arvokas tyttö voine ketään pettää. Ja jos hän kerran voi odottaa neljä vuotta, niin varmaankin voi hän silloin odottaa viidennenkin. Heti, kunhan hän vaan voi saada niin paljon kokoon, että kotiin lähtöä voi ajatella, niin hän sitten kirjoittaa hänelle ja kertoo hänelle kaikki. Nyt, kun ei ollut mitään hyvää kirjoitettavana, päätti hän jättöä kirjoittamisen tuonnemmaksi. Kun hän sitten saisi hänen tervehdyksensä, niin ymmärtäisi hän kaikki.
Aika kului. Leiv ihmetteli sitä, ettei hän saanut minkäänlaisia tietoja Alfhildista; mutta ei hän voinut epäilläkään mitään. Hänen isänsä kun kirjoitti Alfhildista niin hyvää, niin oli hänkin siitä ihan vakuutettu. Kyllä tosin hänestä paljon yhtä ja toista puhutaan, kirjoitti Åsbjörn; mutta loruileehan se kansa paljonkin. Mutta sinä keväännä kun Knut ja Alfhild menivät kihloihin, sai Leiv taas isältään kirjeen, jonka sisällys sai Leivin hyvin levottomaksi. Alfhild on terveenä ja voi hyvin, sanottiin siinä. Hän hyvin usein seurustelee muun nuorison kanssa, ja tiedetään kylällä ihan varmasti, että häät Knut Åsenin kanssa ovat piakkoin odotettavissa. Tämmöistä ynnä paljo muutakin siitä kansan kesken puhutaan. Mutta, arveli Åsbjörn palautuen edelliseen, eihän tästä vielä huoli olla tietääkseenkään. Ei suinkaan tuo liene niin huokeata tytöllekään, kun pojat häntä yhäti ahdistavat, ja kun oikea on kaukana poissa. Åsbjörn ei voinut uskoa niin pahaa Alfhildista. Olihan hänellä niin kaunis vartalo ja niin uskolliset silmät. Jos semmoista pitää epäillä, niin varmaankin sitten pitää epäillä kaikkia. Mutta hän varmaankin sitä ihmettelee, ettei Leiviltä mitään tietoa saa.
Mutta Alfhild oudoksui sitä, ettei Leiv lähettänyt mitään kirjettä. Leiv pelästyi tästä. Uudelleen tuli hän levottomaksi ja sai rauhattomia ajatuksia. Öisin istui hän ja kirjoitteli kirjeitä Alfhildille, mutta poltti ne taaskin aamusella. Päivin teki hän työtä kuin mieletön. Hän tahtoi kiiruhtaa. Aika kului, eikä hänelle vieläkään ollut selvillä kuinka kävisi lopulta. Oli jo kesä ja hänen pelkonsa kasvoi. Hän muuttui vaaleammaksi ja vaaleammaksi, ja ne, jotka katsoivat hänen silmiinsä, olivat sitä mieltä, että hän näytti entistään villimmältä. Joskus ajatteli hän Alfhildia ja surulla mietti sitä filosofiaa, minkä hän kerran oli huomannut niin hirmuiseksi. Jos onni olisi vastahakoinen hänelle siinä ainoassa, minkä hän Alfhildilta vaati ja minkä vuoksi hän oli tehnyt työtä niin kovasti… tulisi hän kuitenkin siihen uskoon, että elämä oli vääryyttä.
Hän oli kirjoittanut kirjeen kotiin isälleen ja pyytänyt häneltä täydellistä tietoa Knutista ja Alfhildista sekä ett'ei isä mitään salaisi, vaan kertoisi kaikki. Kun hän saisi vastauksen tähän, kirjoittaisi hän pitkän kirjeen Alfhildille. Syksypuolella sai hän vastauksen. Mutta siinä oli:
"Nyt kernaammin vaikenisin kuin puhuisin, jos se johtuisi mieleeni. Tätä en olisi koskaan luullut Alfhildista. Mutta ei koskaan pidä luottaa kehenkään tässä maailmassa ja kaikkein vähemmin tytön silmiin. Kaikki paitsi kuolema on vilppiä ja valhetta. Minä olen niin väsynyt ja surumielinen, että en voi nyt kirjoittaa enempää.