"Uusi esimerkki. Sinä olet siinä. Sinäkin olet yksi niistä, jonka luonto on ilman uimavyötä veteen viskannut. Sinä olet vahva, kelpo mies, sinulla on yhtäläinen elämänhalu kuin toisillakin; sinulla on täysivoimainen ruumis ja lämmin veri, sekä iloa ja surua tunteva sielu… Sinä vaan elät täällä ja nureksit, etkä osaa käyttää omaa elämääsi. Toisilla on se, mitä sinulta puuttuu; ne elävät kuni linnut auringon paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä olet kuin juhta. Sinä tarvitset kaikki voimasi ainoastaan pysyäksesi pinnalla, ettet pohjaan uppoaisi. Ymmärrätkö tämän?"
"Ymmärrän."
Nyt parooni suurimmalla varovaisuudella tarkasteli puheensa vaikutusta. "Jos sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi… se ei ole sinun, luonto on sen sinulta varastanut… jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus sitä omistaa kuin toisilla… ja jos tuntisit uppoovasi siinä tapauksessa, jos et sitä saisi… no niin! Minä tahdon vaan sanoa, että jos et itsellesi vyötä anastaisi, niin olisit aika nauta!" — "Ehkäpä", sanoi Leiv.
Parooni ei enempää uskaltanut. "Totta puhuakseni", sanoi hän, "minä olen sinua ihmetellyt, sinä kun vaan riehut, vaikka voisit helposti ottaa takasin ne elämän hyveet, jotka luonto on sinulta riistänyt."
"Mitenkä niin?", sanoi Leiv.
"Mitä sinä luulet tarvitsevasi tässä maailmassa? Mitä sinä luulet tarvitsevasi, jotta voisit elämäsi oikeutta nauttia? Minkätähden sinä oleskelet täällä, kulutat paraimmat vuotesi ja kukoistavat voimasi?"
"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.
"Ha ha! Niin todellakin! saadaksesi rahaa, tuota tyhjänpäiväistä roskaa!… Ainoastaan pieni kultamöhkäle on sinun ja sinun oikeuksiesi välillä, sekä sinun ja sinun elämäsi välillä! Ja tuo kultakappale viruukin sinun jaloissasi, ja sinä pöllö epäilet sitä ylösottaessasi!"
"Minunko jaloissani —?"
"Sinullakin, samoin kuin tuolla karanneella rahastonhoitajallakin, on kassa hoidettavanasi, mikä juuri paraiksi on ihan täysi… Hän oli mies, hän tunsi oikeutensa… tee sinäkin samoin!"