* * * * *

Melkein koko ajan Amerikassa oli Leiv ollut saman miehen työssä. Tämä oli eräs rikas pohatta, jonka omaisuus oli kauppayrityksissä yhä vaan lisääntynyt. Äskettäin oli hän ostanut suurehkon maatilan, jonka kuntoonpanemiseen hän oli suurenmoisen summan uhrannut. Ensimäisenä vuonna oli Leiv täällä vaan tavallisena työmiehenä. Ja työtä hän tekikin kuin mies. Hän oli muutoinkin vahva ja harteva, vaan Alfhildia muistellessaan muuttui hän koko urhoksi; itseään ei hän säästänyt. Tämän lisäksi oli hän harvinaisen rehellinen ja luotettava. Heidän täytyy se huomata, että hän ei ole huonosta suvusta. Hän muisteli isänsä heidän erotessaan lausumia sanoja; hän muisteli niitä kammottavia huhuja, joita hän oli kylällä saanut kuulla syntyperästänsä. Leivin tärkeimpänä pyrintönä oli täyden arvon saavuttaminen yhteiskunnassa. Mutta hän huomasi, että kunnia ja raha tässä maailmassa usein käyvät käsi kädessä. Siellä huomasi hän paljo puuttuvansa opin tärkeimmissäkin alkutiedoissa. Hän huomasi, että tämä tiedottomuus suuressa määrin haittasi hänen edistymistänsä. Siksipä hän käyttikin kaikki lepoajat englanninkielen ja muiden hyödyllisten tietojen oppimiseen. Täten hän oli myöskin päässyt tuon koulumestarina palvelevan paroonin tuttavuuteen. Leivillä kun oli hyvä pää, pääsi hän pian tiedoissa toisten tasalle, vieläpä hän muutamissa aineissa oli muita etevämpikin. Muutaman vuoden uutteruudella isäntäänsä palveltuaan, pääsi hän vihdoin jonkunlaiseksi työnjohtajaksi. Ja kun Leiv hyvin kunnosti itseään tässä toimessa ja vähitellen saavutti isäntänsä täyden luottamuksen, niin pääsi hän pian koko talouden hoitajaksi.

Kummallinen mies oli tuo parooni, ja kummallinen oli hänen katsantotapansakin. Tuota Leiv usein ihmetteli. Vaan kun hän oli syntyään parooni ja nykyään koulumestari, niin kunnioitti Leiv häntä suuresti, ja uskoi kaikki hänen sanansa. "Kenties minä en sitä asiaa käsitä", ajatteli Leiv. Jos hän milloin ei ollut hyväksyvinäänkään paroonin käsityskantaa, jätti hän sen vastaisuudeksi, "kunnes hän lukkarina kerran asiaa tarkemmin punnitsee." Mutta olipa se nyt miten tahansa, muuttuivat hänen ajatuksensa kumminkin paroonin käsityskannan mukaan.

Sitten seuraavana syksynä kadotti hän rahansa. Tämä häntä niin suretti, että hän oli vähällä tulla hulluksi. Näitä rahoja oli hän niin ihaillut; ne kun pankissa ollessaan yhä vaan tuottivat korkoa ja siten kasvoi pääoma ihan kuin itsestään. Sydän oikein riemusta sykähteli, tietäessään jokaisen ansaitsemansa killingin vievän yhä likemmäksi suunnittamaansa päämäärää. Täten hänen rohkeutensa vaan kasvoi, ja antoi tavallaan uutta virikettä uusia ponnistuksia kestämään. Hänen entiset synkät unelmansa haihtuivat, ja onni näytti seuraavan hänen tekojaan. Hän muuttui yhä iloisemmaksi ja hilpeämmäksi; jonkunlainen korskea oman arvon tunteminen alkoi hänen toimissaan yhä selvemmin näyttäytyä. Ja hupaistahan se onkin olla oman onnensa seppä. Vaan mitenkäs kävi; — kaikki unelmat, mainitun onnettomuuden kautta, hävisivät kuni tuhka tuuleen. Kauan, kauan murehti hän tätä; hän oli ikäänkuin sairaana ja hänen luontonsa muuttui vihaiseksi ja äreäksi. Työkykykin katosi, eikä hän onneensakaan voinut enään luottaa. Pahat ajatukset häntä kalvoivat, niin ettei yökausiin voinut nukkua. Mitä on hyötyä hänen ponnistelemisistaan? Kun kerran onni vetää noin vahvasti vastakynttä, ehkäpä lienee turhaa Alfhildinkaan toivominen. Jos hän kerrankaan vielä voisi tavaraa koota, olisi aina olemassa joku varas, joka sen varastaisi. Hän oli ymmärtävinään, että rehellisyys Amerikassa on niin ja näin. Useimmat ovat rosvoja ja valapattoja. Kaikki pitivät huolta itsestään, eikä kukaan toisista. Ennen sudenkuopassa lampaana kuin täällä rehellisenä. Ei mistään voinut olla varma. Ja kumminkin Alfhild — Alfhild ja kaikki hänen somat unelmansa! Kun hän näitä muisteli, virtasi veri hänen päähänsä, silmät hehkuivat, hampaat kalisivat ja kädet koukistuivat kuin suonenvedossa; hän ihan pelkäsi järkensä kadottavansa. Alfhild, Alfhild ja kaikki nuo unelmat! Hän oli näkevinään hänet; ihan selvänä kajastui hänen mieleensä Alfhildin kuva, silloin kun hän seisoi Haugstadin tanssituvassa kuumana, notkeana, kiharapäisenä, hurmaavana, säkenöivin silmin, hopeasolkineen, jotka hyppien kalisivat valkeilla liiveillä… hän voisi nyt vimmoissaan hyökätä ulos ja samota maailmata synkeän yön ympäröimänä. Hänen täytyy saada Alfhild omaksensa. Elämä ja Alfhild, ne ovat yhtä. Äärettömän pitkältä näytti tie, siis epätietoista on, jos hän voipikaan hänet saada.

"Mikä herran nimessä sinua vaivaa?" sanoi parooni, "ihanhan sinä olet kuin metodistit." Leiv kertoi hänelle kaikki mitä hänelle oli tapahtunut. Tuo varas heittiö oli vienyt kaikki hänen omaisuutensa ja tehnyt tyhjäksi hänen toiveensa. Jospa hän vaan tuon ilkiön saisi käsiinsä, niin ihan varmaan hän hänet musertaisi. Semmoinen lurjus ei saisi koko maailmassa olla olemassa. Silloin paroonin silmä välkkyi niin ihmeelliseltä. "Tässä tapauksessa minä en voi sinun mielipiteesesi yhtyä", sanoi hän. "Rahastonhoitaja oli siinä ihan oikeassa. Jos sinä tahi minä olisimme olleet hänen sijassansa, niin olisimme me tehneet samalla tavalla." Leiv tarkisteli sanatonna parooniin. "Sinä et käsitä minua", sanoi tämä. "Et laisinkaan. Minä olen surulla huomannut, että sinussa ei ole yhtään filosofiaa. Mutta semmoinen, joka tässä maailmassa elää ilman viisaustiedettä, semmoinen on silmittömän kissanpojan kaltainen; sanalla sanoen hän on sokea. Jos sen päästät maahan, niin se heti tupsahtaa lähimpään vesilätäkköön, jossa se hukkuu ja henkensä heittää. Minä sen sinulle selitän. Koettakaamme se ensin näyttää toteen Sokrateen tavalla! Tiedätkö sinä monenkolaisia ihmisiä maailmassa löytyy?"

Leiv suuttui. "Kahta lajia", sanoi hän; "porsaita ja sikoja."

"Hm, niin kyllä!" sanoi parooni nyökähyttäen päätään; "se olikin ihan totta tavallaan, eikä se ole ihan filosofiaakaan vailla. Mutta sinä et minua oikein ymmärrä. Asia, näethän, on tämmöinen: luonto tekee vääryyttä. Oikeastaan pitäisi elämässä olla samaten kuin sotakoulussa: yhtä monta oppilasta kuin sijaakin. Mutta luonto, se on sokea; ei se tunne valtiotaloustiedettä, eikä luvunlaskua. Se viskelee maailmaan jos jonkinlaisia ja on yhtä iloinen kuitenkin, huolimatta siitä onko niillä sijaa tahi ei. Se on ikäänkuin ankara isä, joka työntää lapsensa järveen uimataitoa oppimaan… ne saavat auttaa itseään! jos ne eivät voi tulla toimeen, niin ne vajoovat pohjaan… mutta se on väärin kuin muutamat ovat saaneet uimavyön… No! ymmärrätkö nyt minua?"

"En."

"Ottakaamme joku esimerkki. Ajatelkaamme nyt rahastonhoitajaa. Hän on yksi niistä, joita luonto on väärin kohdellut. Hänkin oli viskattu elämään, hänen piti elää, hän oli saanut elämänhalun, hänellä oli oikeus elämiseen; sillä se on meillä kaikilla niin pian kuin olemme tänne tulleet… mutta luonto ei ollut huolehtinut hänen toimeentulostaan. Siitä sai hän siis pitää itse huolen. Hän oikoi luonnon erehdystä. Mitä luonto ei ollut hänelle antanut, sen otti hän itse. Luonto siis oli se, joka oli syyllinen, eikä hän."

"Hm", sanoi Leiv.