Kun Björn Haugstad huomasi toivonsa turhaan raukeavan Alfhildin suhteen, päätti hän ruveta muualta elämäntoveria katselemaan. Sanottiin hänen surevan tätä, eikä siis ollut ihmekään, että hän rupesi juomaan. Juovuspäissään hän aina otti Alfhildin ilveilyjensä esineeksi. "Ei uskoisi, minkälainen hutale se on", sanoi hän. Välistä kun hän taas kertoi ja arveli, että jotain salaista yhteyttä on hänen ja Leiv Hegglidin välillä, niin kaikki nauroivat, sillä "eihän Dalen Alfhild toki semmoinen liene."
Eräänä sunnuntaina koko pitäjän nuoriso oli kokoontunut Åsenin taloon; Alfhild oli myöskin muiden muassa siellä. Silloin tuli eräs esiin ja rupesi laulamaan uutta, seudun asukkaista sepitettyä lauluansa, niinkuin hän sanoi. Jokainen hyvin huomasi, että tässä laulussa pilkattiin Alfhildia. Se sisälsi, miten kerjäläispoika koetti toteuttaa suuria toiveitaan tavalla, josta muka kansalla ei ollut aavistustakaan; ja loppuun oli liitetty pilkkavärssy, jossa erästä tyttöä pilkattiin siitä, että se alussa teki pilaa kaikista kosijoista, vaan suostui viimein kerjäläiseen, vaikka olisi ollut parempiakin saatavissa. Alfhild oli ihan tulipunainen. Kansa riemuitsi laulua kuullessaan ja kaikki olivat yhtämieltä siitä, ettei se voinut olla muun kuin Björn Haugstadin tekemä. Vaikka helposti huomattiin, ettei laulua kukaan pitänyt todenmukaisena, niin Alfhild kumminkin oli häpeästä maahan vaipua. Mutta jos olisi kumminkin joku, joka tietäisi! — täi ainakin epäilisi! — Hän koki muiden muassa nauraa laululle. Ja kun tytöt tulivat hänen luokseen ja pilalla mainitsivat häntä ja Leiv Hegglidiä, niin nauroi hän mukana ja sanoi, että se on suuri runoilija, joka moista on osannut sepittää. Häpeä näytti polttavan rakkauden. Illalla kotiin mentyään itki hän katkerasti.
Pari vuotta Leivin matkustuksen jälkeen huhuttiin pitäjällä, että Leiviä on kohdannut onnettomuus ja hän on kaikki rahansa kadottanut, niin että oli epätietoista, milloin hän voisi kotiinsa palata. Tälle onnettomuudelle naurettiin ja kansa piti sitä oikeana, sillä eihän sellaista miestä onni suosinut. Tämän huhun kuultuaan, Alfhildikin hengitti keveämmin, sillä olihan hän taas vapaampi joksikin ajaksi. Paljo voisi sillä ajalla vielä asiat muuttua. Tästä ajasta rupesi hän Knutia yhä leppeämmin kohtelemaan ja kansa sai tästä taas vettä myllyynsä. Kerrottiin mitenkä hyvin ne molemmat yhteen sopivat, ei suinkaan siinä rikkautta eikä kauneutta kummaltakaan puolelta puuttunut. Tätä he muka jo olivat oikeastaan kauan odottaneet. Kyllähän Alfhild oli semmoinen tyttö, joka valita osasi.
Vanhemmatkin tästä rajattomasti ihastuivat. Ja kun kaikki sitä pitivät näin itseselvänä, niin rupesi Alfhildikin sitä sillä silmällä katselemaan. Yksinäisyydessä hän muisteli aina Leiviä kaiholla ja levottomalla omallatunnolla, vaan seurassa hän aina häpesi sitä. Hän olisi niin mielellään Leivin unohduttanut, sillä olihan hän ollut silloin niin huumautuneena, ja olihan rakkaus tehnyt hänet sokeaksi. Nyt viihtyi hän paraiten Knutin seurassa, sillä siten hän voi aina hänen paraiten unhoittaa. Mutta öisin, kun hän oli uneksinut Leivistä, heräsi hän aina ja rupesi itkemään. Silloin hän aina ajatteli: "minun täytyy katsella ja odottaa. Kaikki käy hyvin, jos ei sitä ajattele." Näin koki hän poistaa ajatuksiansa.
Mutta kansa piti hänen ja Knutin naimisliittoa jo päätettynä. Kerran kosketti Knut tähän asiaan puoleksi leikillisesti ja kysäsi Alfhildilta, mitä hän noista jutuista arvelee. Alfhild tuli punaseksi eikä voinut vastata. Sitte rupesi Knut näitä juttuja sovittelemaan edukseen, vaan kun Alfhild huomasi tämän käyvän yhä totisemmaksi, niin rupesi hän heti pelkäämään. Leivin kuva oli painunut hänen sydämeensä niin vahvasti, että hän oli aina näkevinään edessään nuo vaaleat kasvot ja kirkkaat silmät. "Elkäämme puhuko siitä", pyysi häntä aina Alfhild. "Ei, ei", sanoi Knut, "eihän sillä mitään niin eri kiirettä ole, eikä se taas ole hätiköitsemisellä tehtäväkään. Mutta voisithan sinä jo ruveta sitä tarkemmin tuumimaan, Alfhild." Alfhild seisoi vaan hypistellen sormiaan vastakkain ja oli niin hajamielinen, jotta ajatukset sinne tänne lentelivät. Niin, aina pitäisi sitä ajatella.
Kyllä ukko Åsbjörn tuon tuostakin sai kuulla näistä Alfhildin ja Knutin välisistä suhteista, vaan ei hän kumminkaan ottanut niitä uskoaksensa. Olivathan Alfhildilla niin uskolliset silmät, ajatteli hän, ja eiväthän silmät koskaan valehtele. Siksi hän ei tästä Leiville mitään kirjoittanut. Olihan Leivillä muitakin kärsimisiä. Usein koki Åsbjörn saada puhutella Alfhildia kahden kesken, vaan tämä kartti häntä vielä enemmän kuin ennen.
Kului talvi. Alfhild ei ollut saanut yhtään kirjettä Leiviltä, ja hän koki puolustaa itseään sillä luulolla, että varmaankin Leiv oli hänen jo unohtanut. Knut oli silloin tällöin Dalessa ja oli joskus aina vallattoman iloinen ja leikkisä, toisinaan taas hiljainen ja surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset puhuivat hänen kanssansa eikä häntä ollutkaan vaikea saada myöntymään. Mutta kun peli muuttui vakavammaksi, vetäytyi hän pois.
Keväällä pitäjän nuoriso miehissä kokoontui Daleen, kevätjuoman panosta maistelemaan. Knut oli mukana. Ei koskaan näyttänyt Knut Alfhildin silmissä niin iloiselta ja kauniilta kuin nyt. Hän yksin oli illan sankari ja ilostutti koko seuran hilpeydellään. Katein silmin katselivat toiset Alfhildia, joka voi tuommoisen saada miehekseen. Illemmalla, kun ruvettiin juttelemaan, että kansa on paljo ryyppinyt, kutsui äiti Alfhildin mukaansa kamariin. Siellä oli myöskin Knut ja ukko Halvard, joten puhe rupesikin sujumaan hyvin. Sillävälin vanhuksien täytyi palata keittiöön ruuanlaitosta puuhailemaan. Knut käyttikin taas tilaisuutta hyväkseen ja pyysi Alfhildilta varmaa vastausta; hän ei muka voinut elää tässä epätietoisuudessa, sanoi hän. Tämä koski häntä enemmän kuin hän luulikaan; jos tässä hän ei onnistuisi, niin ei hän siihen voisi niin tyynesti tyytyä kuin Björn Haugstad. Alfhild ei olisi mitenkään voinut otaksua, että tuo iloinen poika voisi olla niin surullinen. Alfhildia se kovin suretti, kun hän huomasi Knutin hänestä pitävän. Ja kumminkin se on kerran päätettävä. Entäs Leiv —? "Leiv on varmaankin minut unohtanut", ajatteli hän. "Ja kun isä ja äiti niin tahtovat sitä…" Häpeissään kurkisteli hän Knutin silmiin. Knut kietoi rajusti kätensä hänen ympärilleen ja täynnä iloista toivoa huudahti hän: "jos tulet omakseni, niin ei sinun koskaan tarvitse sitä katua!" — "Leiv on varmaankin minut unohtanut", ajatteli hän, "ja tahtoohan isä ja äiti sitä… Se on varmaankin minun osakseni sallittu", kuiskasi Alfhild hehkuen lämpimyydestä ja muuttui kylmäksi taas. Knut päästi ilonaurun, veti häntä likemmäksi itseään ja laski taas irti, teki hyppäyksen ja huudahti: "Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!" Tämän tapahduttua, tuli Alfhild itse niin synkkämieliseksi, että hän koki etsiä virvoitusta Knutin ilosta.
Samassa tulivat vanhuksetkin. Knut otti heitä kumpaakin kädestä ja hymyili: "Tahdotteko minut pojaksenne, niin tästä minut saatte!" "Tahdomme, kyllä tahdomme", sanoi äiti vesissä silmin hymyillen; "tahdomme, kyllä tahdomme", sanoi isä lempeästi ja totisesti. Äiti syleili Alfhildia, sanoen: "nyt sinä olet saattanut meidät kaikki iloisiksi" "Niin", lisäsi isä, "sinä olet aina ollut kiltti lapsi." Knut katsoi häneen niin ystävällisesti. Alfhild puhkesi katkeraan itkuun.
Samana iltana päätettiin häiden viettäminen jättää syksyyn. Alfhild mukautui heidän pyyntöönsä, vaan pyysi kumminkin, että kihlaus vastaiseksi pidettäisiin salassa. Tätä pyyntöä he kummeksivat, mutta iloissaan kun olivat, eivät he voineet sitä kieltääkään. "Ja seuraa nyt meitä ylös", sanoi äiti; "sillä heille ei pidä näyttää sitä, että olet itkenyt." Knut tarttui hänen käteensä: "Kiitos tästä, Alfhild", sanoi hän. Alfhild itki ja muisteli Leiviä. Täten he sitten erosivat.