"Minä opettelen täällä myöskin puhumaan, sillä täällä ei sovikaan olla niin harvasanainen ja arka, täällä Amerikassa.
"Olen yhä selvemmin tullut nyt huomaamaan, että minä kotona ollessani olin aika raukka, joten ei siis ollut ihmekään että kaikki pitivät minua hölmöläisenä. Minä olin höperö luullessani muitten ihmisten olevan muka parempaa lajia kuin minä. Nyt kun sitä muistelen, en voi muuta kuin nauraa, sillä täällä semmoisia houreita ei löydy nimeksikään. Kansa siitä ei pidä yhtään lukua. Minä olen yhtä arvokas kuin muutkin, jos vaan pysyn kunniallisena ja hyväsydämmisenä miehenä, ja vaikka olisin kerjäläiseukon poika ja vaikka olisin mierolla syntynyt, niin kumminkin minua pidettäisiin korkeimman aatelismiehen vertaisena. Eilen tutustuin erääsen mieheen, joka oli syntyään parooni ja on nykyään koulumestarina; meistä tuli hyvät ystävät, eikä kukaan häntä pidä minua parempana. Minä olen vapaa ja jäntevä, en ketään imartele, vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki onnistuu hyvin. Jos häntä ei olisi siellä, tiedäthän ketä tarkotan, niin kutsuisin minä sinut tänne, emmekä koskaan enään Norjaan palajaisi. Kun vähänkin vaan sielläoloani muistelen, niin tuntuu kuin hengitys kävisi raskaammasti. Väkisinkin tahtoo naurattaa, tavatessani yhdenkin Norjalaisen, ne kun ovat alussa semmoisia tolvanoita. Mutta kun ne ovat vähän aikaa täällä olleet, niin muuttuvat hekin muitten ihmisten tapaisiksi.
"Minä raadan kuin hevonen ja teen työtä kahden edestä. Palkka on hyvä ja siitä panen minä aina suurimman osan säästöpankkiin. Senkin olen minä täällä oppinut. Ensin, tänne tultuani, kokosin minä rahoja arkun pohjalle, samoin kuin siellä kotonakin; vaan kun täällä toiset sen huomasivat, rupesivat kaikki minua nauramaan, luullen minua hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, kasvavat ne korkoa, ja summa kasvaa itsestään vuosi vuodelta suuremmaksi. — Mutta elämä täällä on hyvin kallista, joten rahat eivät mieltäni myöten pääse kasvamaan. Tiukallapa siis on, saankohan minä neljässä vuodessa lainkaan kootuksi rahaa niin paljon, kuin tarvitsen. — —"
Puolen vuoden kuluttua tämän jälkeen sai Åsbjörn uuden kirjeen; silloin oli jo Leiv saanut parempaa työtä ja suuremman palkan ja oli muuten hyvällä mielellä. Kului sitten taas aikaa hotjemmalta, eikä kirjettä kuulunut. Ja kun se vihdoinkin tuli, oli sen sisällys synkkä ja surullinen. Se kuului näin:
"Kumminkin minulla on huono onni. Se säästöpankki, jossa minä tallensin rahojani, on mennyt vararikkoon. Rahastonhoitaja on näet kassan kanssa kadonnut teille tietämättömille. Siinä meni yhdellä pyyhkäyksellä kaikki minun ansioni ja vaivannäköni. Minulla oli juuri jo senverran koossa, minkä tarvitsinkin. Nyt taas olen paljas kuin nuppineula ja saan alkaa uudestaan.
"Kaikki rahani olivat kunniallisesti ansaittuja. Miksi tämän piti nyt juuri tapahtua? Minä olen sairas ja onneton. Kaikki on pahimmallaan. Ensin täytyi minun matkustaa maalle voittaakseni tarkoitukseni, eikä siinäkään ollut kylliksi, sekin vähäinen summa, jota arkussani hätävarana pidin, minulta varastettiin. Nyt pitää minun riehua vielä neljä vuotta ja Jumala tiennee, tokko minun terveytenikään enään niin kauan kestää tätä orjuutta. Ja Jumala tiennee, mitähän Alfhild tästä sanoo. Hänelle en minä nyt voi kirjoittaa; jos hänet tapaat, niin kerro hänelle kaikki, mutta niin varovasti kuin mahdollista. Jos minä hänet kadotan, niin olen minä ihan hukassa —."
Sanottiin, että Åsbjörn oli näinä aikoina nähtävästi vanhentunut. Tukka oli muuttunut aivan valkeaksi ja selkä oli yhä enemmän köyristynyt. "Hän ikävöipi poikaansa", sanottiin kylällä ja ensikerran tunsivat kyläläiset sääliä tuota vanhusta kohtaan. Mutta hänen poikansa onnettomuus se häntä itse asiassa suretti. Seurasikohan tuo onnettomuus vielä siitä rikoksesta, jonka kirous oli suvun olemukseen niin kiinteästi juurtunut? Näinköhän nuo Leiviltä varastetut rahat, olivat samoja, joita hän ja hänen isänsä olivat koettaneet vääryydellä anastaa? Ja miksi rangaistuksen kaikessa ankaruudessaan piti juuri kohdata viattominta? — Vanhaa Åsbjörniä nämä ajatukset yhäti rasittivat. Hän olisi mielellään puhunut tästä Alfhildin kanssa, vaan ei saanut koskaan tilaisuutta. Viime aikoina on Alfhildia yhä vaikeampi tavata, ajatteli Åsbjörn.
* * * * *
Sillä välin tuon tuostakin kävi Knut Åsen Dalessa. Hän saikin vanhukset itseensä niin mieltymään, että hän yhä enemmän rupesi toivomaan. Tämä ei Alfhildia ensin miellyttänyt, mutta kun vuosi kului, rupesi Leiv vähitellen häipymään hänen mielestänsä. Hänestä tuntui kuin hän olisi tullut vapaammaksi ja elämänsä keveämmäksi; mieli ei hehkunut enään niinkuin ennen. Välistä hän ihan kummasteli että hän, koko pitäjän paras tyttö, oli voinut antaa itsensä pojalle, jolla ei ollut sukuakaan. Sepä toki hyvä, ett'ei kukaan sitä tiedä. Pian hän taas yhtyi muuhun nuorisoon ja oli sukkela ja iloinen kuin ennenkin. Tämä kaikki oli enimmäkseen Knut Åsenin ansiota. Olihan Knut reipas elämänhaluinen poika, vilkas puheissaan ja korea ruumiiltaan; ei tosin niin suuri ja vahva kuin Leiv, mutta muuten ravakka ja norja, siro ja terve, mainio tanssija ja erittäin hupainen nuorison keskuudessa. Ennen oli hän kerran ollut häneen hyvin mieltynyt, nyt hänestä tuntui keveämmältä olo hänen läheisyydessään. Hän sai niin helposti Alfhildin synkät ajatukset haihtumaan. Aika kului edelleen ja sitä myöten hänen vastahakoisuutensa Knutia kohtaan väheni vähenemistään.
Alfhildia alkoi hävettää tuttavuus noin vähäarvoisen miehen kanssa kuin Åsbjörn oli. Siksipä Alfhild koetti häntä karttaa niin paljo kuin suinkin voi. — Kun Leiv lähetti kirjeen, sai Lars aina sen tuoda hänelle, sillä millään muotoa ei hän tahtonut, että kansa olisi tiennyt hänen tuntevan Åsbjörniä. Mitä myöten vuosi läheni loppuansa, sitä enemmin hän kummasteli, ettei mitään kirjettä kuulunut. Åsbjörniltä ei hän tahtonut kysyä ja Lars taas tiesi siitä niin vähän.