Laakson äärimmäisessä pohjukassa asui Åsbjörn Hegglid. Ollen ulkopitäjäläinen, oli hän edellisen papin aikana tänne muuttanut ja oli ollut monta vuotta hänen arentimiehenään. Siellä hän oli kasvattanut rahojaan; mutta kansan kesken välistä huhuttiin, että ne rahat eivät muka olleet kaikki kunniallisesti ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, vaan synkkä ja harvapuheisempi kuin muut pitäjän asukkaat; hän oli kova, ankara mies alustalaisiaan kohtaan, eikä seurustellut kenenkään kanssa; kansa ei pitänyt hänestä ja tytötkin oikein häntä pelkäsivät. Varmuudella ei kukaan tiennyt mitään hänen suvustaan. Vasta useita vuosia hänen tulonsa jälkeen, tiedettiin kulkupuheiden mukaan, hänen olevan erään kauppiaan pojan, joka nimen väärentämisestä oli muka kärsinyt rangaistuksen. Siitä ajasta kartettiin häntä vielä enemmän kuin ennen ja ruvettiin kutsumaan Mustaksi Åsbjörniksi.
Pappilassa palveli siihen aikaan eräs Sigrid niminen torpantyttö. Ei hän ollut juuri kauniskaan, mutta olipahan vaan tuommoista suurta, tukevata naislajia; kun hän samalla oli ravakka toimissaan, hyväsydämminen ja siivo, niin Åsbjörn mieltyikin häneen. Hän kohteli häntä siis paremmin kuin muita ja puhuttiinpa siitäkin, että heillä olisi muka lujemmatkin siteet odotettavissa. Sigridiä hyvin miellytti tämä puhe ja hän arveli Åsbjörninkin olevan siitä mielissään. Sigrid kumminkin melkein enemmin pelkäsi kuin rakasti häntä ja siksipä hänen tätä ajatellessaan tuntui siltä, kuin raskas painajainen olisi häntä unessa rasittanut. Vaan kumminkin pysyivät nuo suuret, kirkkaat ja mustat silmät aina hänen mielessään; niin valveilla kuin maatessakin johtuivat hänen ajatuksensa tuon käsittämättömän tunteen salaisiin salalokeroihin. Usein aikoi Sigrid muuttaa pois pappilasta, mutta aikomukseen se aina raukeni. Nuo silmät yhä enemmän kietoivat hänen pauloihinsa; hän näytti aina enemmän ja enemmän joutuvan hänen valtaansa ja siksipä pappilasta poismuuttaminen jäikin aina tuonnemmaksi. Sattuivatpa he eräänä iltana olemaan kahden kesken. Silloin esitti Åsbjörn kosimistuumansa Sigridille. Tästä pelästyi tyttö ensin suuresti, mutta hän myöntyi siihen kumminkin ihan tahdottomasti. Sittemmin olivat he usein yhdessä. Syksyn joutuessa, kansa alkoi jo huomata, että Sigridillä oli sydämmensä alla taakka kannettavana, ja tämä yhä vaan lisäsi sitä juopaa mikä oli kansan ja Åsbjörnin välillä. Hän osti sitte laakson perimmässä pohjukassa olevan Hegglidin kartanon, jossa hän sai asua yksinäisyydessä, kaukana muista ihmisistä. Nyt vietti hän häänsä ja muutti Sigridinsä kanssa uuteen taloonsa. Jonkun ajan kaluttua tämän jälkeen sai Sigrid lapsen ja kuoli kohta sen jälkeen. Poika sai kasteessa nimeksensä Leiv. Vanhat ämmät ennustivat pojalle kovaa kohtaloa. Sillä hän oli syntyperäisin huonosta suvusta, sanottiin, ja peri siis syntymässään isänsä ja äitinsä häpeän.
* * * * *
Åsbjörn otti itselleen rengin ulkopitäjästä, sillä laaksossa ei kukaan tahtonut ruveta Mustan Åsbjörnin palvelukseen. Hän otti myöskin itselleen palvelustytön nimeltä Gro. Leiv kasvoi isänsä ja näiden ihmisten parissa isommaksi. Renki, jonka nimi oli Hans, oli luonteeltaan raskasmielinen ja synkkä mies. Työssään hän oli hyvin jäykkä. Mutta toisinaan katosi hän ja oli poissa pari kolme päivää peräkkäin, ja kotiin tultuaan oli hän aina juovuksissa. Juovuspäissään oli hän häijy, raaka ja ilkeä. Hän haukkui ja kirkui, löi rikki mitä tapasi ja tahtoipa käydä käsiksi isäntäänsäkin. "Sinä lurjus Musta Aasinpää", sanoi hän, "isäsi oli varas ja sinä itse olet varas; sinun poikasi on kunniaton, jos tahdot selkääsi, niin tule, voidetta olet sinä ansainnut ja sitä sinä tulet saamaankin." Silloin heitti Åsbjörn aina hänet ulos ja antoi hänen ulkona rähistä siksi, kunnes hänelle tuli nälkä. Tämmöistä sai Leiv usein nähdä ja kuulla suuremmaksi tultuaan. Hän ei tosin ihan tarkoin tiennyt, mitä se oli, vaan rumalta ja ilkeältä se ainakin hänestä näytti. Ja tätä kun hän rupesi aprikoimaan ja tuumimaan, tuli hän ennenaikojaan täysikasvuiseksi.
Kun Leiv tuli kymmenen vuoden vanhaksi, pantiin hänet kouluun. Ensimmäisenä päivänä tuli hän itkien kotiin. Hänen isänsä kasvot muuttuivat ihan valkeiksi, ja hän tiedusteli syytä poikansa itkuun. "Ne pilkkasivat minua ja haukkuivat 'kerjäläispenikaksi'", sanoi Leiv. Åsbjörn puki päälleen ja meni opettajan puheille. Leiv hiipi Hansin luo, joka pihalla rekeä korjaili. "Oletko itkenyt poika?" kysyi Hans. Leiv ei vastannut. "Millaiselta tuntuu sinusta koulussa olo?" uteli Hans edelleen. "Sinne en minä koskaan enään mene!" nyyhki Leiv. "Hm! vai et, vai et", vastasi Hans, ruveten viheltelemään.
— "Kuuletko Hans?" — "Entäs sitte?" — "Olenko minä sitte huonompi kuin toiset pojat?" — "Mistä sinä niin päätät, tyhmeliini?" — "Eipäs ne toisia pilkanneet." — "Vai niin", sanoi Hans, "vai on se jo mennyt niin pitkälle, sitten lienee parasta, että sinä saat kaikki tietää." Hän kertoi nyt kaikki, mitä hän vaan hänen isästään ja äidistään suinkin tiesi. Ja tätä hän kertoi semmoisella ilolla, jotta Leiviä oikein rupesi pelottamaan. Lopuksi sanoi Hans: "Ja nyt muista sinä aina, ja pidä mielessäsi, jotta sinä olet huonoa perijuurta, se on, missä sinä käyskeletkin, niin ihmiset aina pitävät sinua aasina ja ilveilyjensä esineenä… niinkuin monia muitakin, ha, ha! Mutta voithan sinä itseäsi sillä lohduttaa, kun tiedät, ettet ole semmoinen yksin maailmassa; ja jos sinä olisit viisas, niin katseleisit maailmaa samalla kannalta kuin se sinuakin katselee." Leiv meni sisään ja istuutui takan ääreen itkemään. Hän tosin ei Hansin kertomuksesta paljon ymmärtänyt, vaan häntä tuntui kumminkin se peloittavan, eikä hän siis voinut muuhun turvautua kuin kyyneliin. Mutta Hans lähti pihasta ja meni kapakkaan.
Puheltuaan opettajan kanssa palasi Åsbjörn kotiinsa,. "Nyt voit sinä huomenna huoletta palata kouluun takasin", sanoi hän; "nyt ei kukaan tohdi sinua häiritä." Leiv pidätti itkuaan. Sitte kyseli isä pojaltaan ja sai vihdoin tietää, että Hans oli lapselle jutellut kaikki… Åsbjörn meni Hanssia etsimään ja löysikin hänet eräällä kylän ulkopuolella olevalla kentällä. Siinä löylytti hän Hanssia niin, jotta se siitä makasi monta viikkoa vuoteellaan. "Ja jos vielä tahdot enemmän", sanoi Åsbjörn, "niin uskalla vaan vielä kertakin pistää nokkaasi Hegglidiin, niin lupaan, että saat vielä toisemmoista kyytiä kuin nyt!" Sanottiin, että Åsbjörn tätä sanoessaan oli vihasta ihan mielettömänä. Tietysti ei Hans enään koskaan Hegglidissä näyttäytynyt.
Jonkun ajan perästä puhui Åsbjörn pitäjäläisistä pojallensa seuraavaan tapaan: "Ne ovat kaikki roistoja ihan ylt'yleensä", sanoi hän, "ilkikurisia ja valehtelijoita, mutta samalla itserakkaita ja pöyhkeitä, ikäänkuin maailmassa ei muita ihmisiä olisikaan. Minä olen kotoisin ulkopitäjästä, siksipä ne ovat ruvenneetkin minua vihaamaan ja minusta valhejuttuja sepittelemään… ja tuota samaa alkanevat ehkä tehdä sinustakin. Mutta älä ole heistä tietävinäsikään. Mene sinä vaan kouluun, ja jos kuka vaan sinulle uskaltaa nenäänsä nyrpistää, niin… käytä nyrkkiäsi, kunnes tulevat ystävällisemmiksi." Leiv tekikin niin, ja kun hän oli tavattoman vahva ikäisekseen, rupesivat pian häntä kaikki pelkäämään. Mutta aina sai kumminkin Leiv tuntea olevansa koulun ystävällisen toveriuden ulkopuolella, eikä häntä toverinsa koskaan pitäneet vertaisenansa.
Åsbjörn sai uuden Lars nimisen rengin. Tämä oli hyväsydämminen ja elämän haluinen mies, johon Leiv pian mielistyi, ja nyt Leiv ensikerran tunsi ystävällistä tunnetta toista kohtaan. Lars kertoi pojalle satuja ja kertomuksia, sekä opetti häntä tanssimaan hyppy- ja juoksutanssiakin; "kun sinäkin rupeat naimahommiin, voit sitte ottaa osaa kansan yhteisiin leikkeihin", sanoi hän. Leiv oli alussa ujo ja äkäinen, vaan Lars nauroi vaan sitä; he tanssivat ja hyppelivät, ja Leiv olikin hyvin sukkela oppimaan. Muutoin Lars hyvin mielellään lasketteli leikkiä tytöistä ja sen semmoisista, ja täten sai Leiv kuulla paljo semmoista, jota hän mielellään kuunteli, vaan paljo semmoistakin, josta hän ei pitänyt. Kerrankin — Leiv lienee silloin ollut noin kolmentoista seuduissa — kertoi Leiv Larssille sen, mitä Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka aina mustana peikkona väikkyi hänen sielussaan. "Lorua kaikki", sanoi Lars. "Huono syntyperä! — Mitä se on? — Mene sinä vaan Ameriikkaan ja ansaitse siellä rahaa kunnes tulet rikkaaksi, ja sieltä kun tulet kotimaille, voit ihan varmaan, jos vaan tahdot, mennä kosimaan vaikkapa tuota kaunista Dalen Alfhildia."
* * * * *